Kolumni: ”Normeista poikkeaminen on aina äärettömän yksinäistä”

Vilja Sala, 21. kesäkuuta 2018

Kuva: Eero Sala

Olen kolmetoistavuotias, istun koulubussissa juuri luettu kirja sylissäni ja itken. Itken surusta, itken ilosta, itken tunteesta, jota en kunnolla ymmärrä mutta joka täyttää minut niin valtavalla voimalla, että melkein pelkään sortuvani sen alla. Kirja on Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa, ja minä tunnen luissani, että se kertoo minusta. Valoa valoa valoa kertoo kesästä vuonna 1986, Tšernobylistä, kahdesta tytöstä, rakkaudesta ja kuolemasta, ja minusta. Istuessani siinä, katsellessani sumuisin silmin Mäntsälän peltojen vilisevän ohitse bussin ikkunasta, tunnen itseni nähdyksi. Ymmärretyksi. Minä olen olemassa, ja joku tietää sen! Tuntematon kirjailija, jossain kaukana, näkee minut.

Siitä hetkestä lähtien, tiedostamatta ja tietoisesti, olen jahdannut sitä tunnetta kuin addikti. Nyt kun tiedän sen mahdolliseksi, etsin itseäni jokaisesta lukemastani kirjasta ja sarjakuvasta, jokaisesta katsomastani elokuvasta ja tv-sarjasta.

Joudun pettymään usein.

Normeista poikkeaminen on aina äärettömän yksinäistä. Ei pelkästään silloin, kun samanmielisiä ihmisiä ei löydy omasta yhteisöstä, vaan myös, kun heitä ei löydy edes ympäröivästä mediasta – ehkä varsinkin silloin.

Lukeminen on aina ollut minulle henkireikä. Olen aina rakentanut maailmaani sekä identiteettiäni tarinoiden ja sanojen kautta. Mikä tahansa, jonka voi pukea sanoiksi, jota voi kuvailla, josta kerrotaan tarinoita, muuttuu lähes käsin kosketeltavaksi – se muuttuu todeksi. Se on olemassa. Tästä syystä joka kerta, kun fiktiivisestä maailmasta puuttuvat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt täysin, minun on vaikeaa olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. On vaikeaa vain uppoutua tarinaan ja olla ajattelematta: “Minä ei kuulu tähän maailmaan, tähän tarinaan, minua ei haluta tänne.” On vaikeaa olla tuntematta itseään torjutuksi, ei-toivotuksi tunkeilijaksi vieraalla maaperällä. Ja kun näitä tarinoita ja niiden luomia maailmoja rakastaa koko sydämellään, niistä ulos suljetuksi tuleminen sattuu.

Tämän kokemuksen voimakkuutta voi olla vaikea ymmärtää, jos itsensä löytäminen itselle rakkaista teoksista ei ole koskaan ollut vaikeaa. Mutta toivon, ja uskonkin, että tulevaisuudessa yhä useammat kirjailijat ottavat meidät muutkin, meidät yleisimpiin muotteihin sopimattomat, meidät, jotka olemme aina täällä olleet ja jotka tulemme aina täällä olemaan, enemmän ja enemmän huomioon. Tai edes antavat meille enemmän tilaa ja mahdollisuuksia rakentaa omia, meitä varten luotuja, maailmoja.

 

Kirjoittaja on Vilja Sala, 19-vuotias opiskelija Kalliosta. Vilja harrastaa lavarunoutta, roller derbyä ja supersankarisarjakuvien ylianalysoimista twitterissä. Viljan voi bongata mm. tärisemästä avomikeissä ympäri Helsinkiä, Z-junasta matkalla Mäntsälään koiraansa halaamaan, tai (muutaman kuukauden välein) Tennispalatsin ykkössalista tuhahtelemasta Marvelin viimeisimmän kassamagneetin kässärille. Vilja on muunsukupuolinen ja biseksuaali – ja ylpeä siitä.