Kuukauden teemana mielenterveys

Aura Nurmi, 17. helmikuuta 2018

Kasvoin Tuija Lehtisen Laura-kirjojen parissa. Taisin itse asiassa olla teini-ikäisen Lauran kanssa aivan saman ikäinen, joten kävin lähes käsi kädessä läpi niitä vaiheita, joita kirjan päähenkilö elämässään käsitteli. Rakastin Laura-sarjaa, ja saatoin voida ihan fyysisesti pahoin, jos en heti saanut Lauroja käsiini; jos kirjojen julkaisussa oli vuoden, kahdenkin rako.

Viimeisen kirjan käsistä laskeminen jätti ihmeellisen suunnattoman olon.

Koin myös kirjasarjan tapahtumat henkilökohtaisesti. Olin vihainen Laura-hahmon parhaalle kaverille Jennalle, joka erkaantui Laurasta pikku hiljaa. Olin itse niin suunnattoman lojaali omalle parhaalle kaverilleni, että sellainen tapahtuma tuntui pöyristyttävältä. Noin muutoin minun ja Lauran elämässä ei ollut juuri mitään yhteistä. En ollut ollenkaan suosittu, tasainen, ja onnistuvainen kuin Laura, päinvastoin.

Kun paras ystäväni vaihtoi kuudennella luokalla koulua, jäin totaalisen yksin. Lusikka kilahti tyhjässä ruokalassa kuuluvasti lautaskulhoon, kun minä vielä viimeistelin ateriaani. Kaikki luokkakaverini olivat kipaisseet tiehensä, kun olin tullut heidän pöytäänsä. Se, ettei minulla ollut heti uutta kaveria, tarkoitti kai sitä, että minussa olisi ollut jotakin sietämätöntä. Ja siinä missä Laura oli tyyni ja rauhallinen, olin ylitunteellinen kiukkupussi. Ei ollut aina helppoa.

En tietenkään lukenut vain Lehtisen Lauraa. Ahmin S.E Hintonin kirjoja, jotka edustivat toisen tuntuista maailmaa. Hintonin kirjoissa amerikkalaisnuorten todellisuus oli pelkkää selviytymistä. Me kolme ja jengi -kirjassa kolme veljestä asuvat keskenään, ja heidän vanhempansa ovat kuolleet. Kirjan loppu on sydäntäsärkevä.

Me kolme ja jengi -kirjan rasvikset tarjosivat itselleni kuitenkin sellaista kuvausta, joista tunnistin itseni, oman ympäristöni, oman kotini ja katuni. Tarvitsin kuitenkin myös Laura-kirjojen pysyvää elämänmenoa ja turvaa. Kaipasin sekä Laura-tytön menestystä että jengiläisten aitoa, riipivää surua. S. E Hintonin kirjat olivat paikka, jossa sain purkaa omaa kuormaani, paikka, jossa tajusin, että en ole yksin huono-onnisuuteni tai kiukkuni kanssa.

Lisäksi luin Me kolme ja jengi -kirjasta, että oli olemassa muitakin nuoria, jotka tavallani kokivat ulkopuolisuutta. Jaoin päähenkilöiden ja sivuhenkilöiden kanssa maailman, josta en muiden kanssa puhunut.

Tiedän, että maailmamme on täynnä nuoria, joiden päivittäinen elämä on samanlaista taistelua. Tiedän, että oman kotikaupunkini koulut ovat täynnä nuoria, joiden arki on yhtä harmaata pitkää käytävää. Sellaisessa arjessa voi tuntua varmaan ylivoimaiselta tarttua johonkin kirjaan.

Et ole kuitenkaan yksin.

Kukaan ei vähättele sitä, mitä tunnet.

Voisiko kirjoittaminen, elokuva, pelimaailman hienot tarinat tai lempikappaleesi kertosäe tuoda kaikkein raskaimpiin hetkiin lohdullista valoa?

Löytyisikö sinulle sellainen päähenkilö, joka painiskelisi samanlaisten kysymysten kanssa?

Auttaisiko yksi, mitaltaan vaatimaton, mutta sisällöltään valtaisa runo, jos se olisi kuin suoraan sinun elämästäsi?

Lukufiiliksen helmikuun numeroon olemme koonneet kirjoja, jotka käsittelevät kaikki omilla kauniilla tavoillaan mielenterveyttä. Kirja ei tietenkään ole ratkaisu pitkään jatkuneeseen pahaan oloon, mutta kirjat voivat tarjota samaistuttavia tarinoita, joiden kanssa voi matkustaa sitten pahimman yli.

Muutoin, älä epäröi ottaa yhteyttä esimerkiksi Nuorten mielenterveystaloon, osoite löytyy täältä

Lukufiiliksen toimituksesta Aura