#pojatkinlukee: Tärkeintä on lukeminen

Mikko Toiviainen, 14. marraskuuta 2016

Tunnustan: en ole ikinä lukenut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta. Anna-Leena Härkösen vuonna 1984 julkaistu Häräntappoase oli melko miellyttävä lukukokemus, vaikkakin täysin vanhentunut nuoruuskuvaus jo silloin, kun minä kävin yläastetta 2000-luvun puolivälissä, eikä tämän pääkirjoituksen palstatila edes riittäisi Aleksis Kiven vuoden 1870 julkaistun Seitsemän veljestä -kirjan syvällisempään käsittelyyn. Kysymys: miksi me yritämme vuosi vuoden jälkeen saada nuoret lukemaan niitä kirjoja, jotka ovat joko koskettaneet meitä teini-iässä tai kulttuurihistorialtaan relevantteja teoksia, mutta eivät kosketa millään tavalla Netflixin, Spotifyn ja Instagramin parissa varttuneita milleniaaleja?

Yle uutisoi alkuvuodesta, että suomalaislapset lukevat koko ajan vähemmän ja ilottomammin. Nuorten sanavarasto surkastuu: omalla ajallaan lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000–70 000 sanaa ja nuori, joka ei lue vain runsaat 15 000. Alle puolet yli 10-vuotiaista lukee kirjoja vähintään kerran viikossa ja joka kymmenes nuori kärsii heikosta lukutaidosta. Peruskoulun päättyessä tuhansilla nuorilla nousee tie pystyyn jatko-opintoihin ja työelämään, sillä viidennes ei osaa kirjoittaa työhakemusta.

Hirvittäviä tilastoja, eikö? Silti: jos syntyisin tähän aikaan, en välttämättä lukisi kirjoja. Miksikö? Siksi, että tänä päivänä jokaisen taskusta löytyy älypuhelin, joka mahdollistaa 4G-verkkojen ansiosta tehokkaan tiedonsiirron missä ja milloin vain; tiedonhankinta ja kommunikointi on helpompaa ja nopeampaa kuin koskaan. Keskittymistä vaativan koulupäivän jälkeen aikansa käyttäisi varmasti mieluummin tubevideoita kommentoiden, englanninkielistä strategiapeliä australialaisen nettituttavuuden kanssa tahkoten tai Donald Trumpin presidentinvaalikampanjaa Twitterissä ystävän kanssa hämmästellen.

Hetkinen. Eivätkö kaikki yllä kuvaillut sisälläkin melko monimutkaisia lukemisen prosesseja?

Kyllä. Kaikki ei ole aina sitä miltä päälle päin vaikuttaa. Kun kritisoimme kirjojen lukemiseen vietetyn ajan vähentymistä, olisi hyvä muistaa samalla huomioida se, kuinka hyvin nuoret osaavat lukea esimerkiksi suomiräppäreiden teksteistä ironiaa tai viittauksia populaarikulttuuriin. Nuoret tunnistavat emojien sävyerot ja osaavat tulkita monimutkaisia visuaalisia esityksiä paremmin kuin moni vanhempi. Sitä paitsi väitän, että kyllä suuri osa suomalaisista aikuisista kärsii taas tänä jouluna siitä, kun se Finlandia-voittaja tai Jari Tervon uusin ei vain millään tunnu ohenevan, vaikka kuinka tönöttää yöpöydällä kuukaudesta toiseen. Silti iltapäivälehtien verkkosivuja tutkitaan mikroskoopin kanssa heti aamutuimaan ennen kuin aamukahvikaan on tippunut.

Erilaisia tekstejä ei tulisikaan ajatella toistensa vihollisina. Ja sama pätee kaunokirjallisuuden puolella: toiselle Harry Potter nyt vain on voimakkaampi lukukokemus kuin Dostojevskin Idiootti. Eikä siinä ole mitään väärää. Lukijoita on monenlaisia ja tärkeintä olisikin löytää sellaista luettavaa, joka on yksilöllisesti valittua ja kiinni omassa elämysmaailmassa – sillä tavallahan aikuisetkin etsivät käsiinsä heitä kiinnostavaa luettavaa!

Kaikkea lukutaitoon vaadittavaa lyhyet sometekstit ja pelit eivät luonnollisesti paikkaa, sillä kaunokirjallisuus kehittää nyanssien, merkitysten ja laajempien kokonaisuuksien ymmärtämistä toisella tavalla kuin koneen ääressä kulutettu sisältö. Nuorelle, joka ei ole eläessään lukenut kokonaista kirjaa Tuntematon sotilas saattaa kuitenkin olla sen verran raskas ensikosketus kirjojen maailmaan, ettei se todennäköisesti saa heti uudestaan tarttumaan seuraavaan teokseen.

Lopuksi: vaikka aiemmin mainittu Seitsemän veljestä onkin yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, Tuntematonta sotilasta en aio lukea todennäköisesti ensi vuonnakaan. En siksi, ettenkö arvostaisi sen paikkaa suomalaisen kaunokirjallisuuden kaanonissa, vaan siksi, koska voin itse valita lukevani ensi vuonna jälleen niitä kirjallisia teoksia, jotka minua aidosti kiinnostavat ja puhuttelevat. Ensi vuosi saattaa kulua yhtä hyvin Karl Ove Knausgårdia kuin Muumi-sarjakuvia lukien. Aina tärkeintä kun ei ole se, mitä luetaan, vaan se, että luetaan.