Itä-Helsingistä aavikolle ja takaisin

Rosa Ala-aho, 19. kesäkuuta 2015

Kirjailija saapuu hieman myöhässä. Hän pahoittelee ja istahtaa itähelsinkiläisen kahvilan pöytään hymyillen. Myöhästymisen syy, pieni esikoispoika on mukana. ”Tätä tämä on, hektistä. Jos en olisi kasvanut suomalaisessa kulttuurissa ja asuisin yhä Somaliassa, mulla olisi näitä jo varmaan kymmenen”, Nura Farah, 34, naurahtaa ja viittaa lastenvaunuissa nukkuvaan poikaan.

Kiirettä on pitänyt muutenkin. Farah on julkaissut esikoisromaaninsa Aavikon tyttäret (2014), jonka hän kirjoitti kokopäivätyön ohessa. Se on ensimmäinen somalitaustaisen kirjailijan suomeksi kirjoittama kirja.

Teoksen päähenkilö somalityttö Khadija elää aavikolla tiiviissä leiriyhteisössä ja synnyttää avioiduttuaan, niin, juurikin 10 lasta. Avioliitto on järjestetty sadan kamelin vaihtokauppana ja mies on häntä huomattavasti vanhempi. On siis selvää, ettei Helsingissä asuvan Farahin romaani kerro hänen omasta elämästään.

Lukijat ja kriitikot olisivat ehkä halunneet kuulla Suomessa asuvan maahanmuuttajanaisen omista kokemuksista, mutta Farah ei halunnut tarttua helpoimpaan vaihtoehtoon. Teos sijoittuu 1940-60-lukujen Somaliaan, muuten sotien repimän maan eräänlaiseen kultakauteen. ”Aavikon tyttäret on minulle silti henkilökohtainen teos, koska halusin käydä läpi kotimaani historiaa”, Farah kertoo.

Suomeksi kirjoittaminen on tuntunut Farahista alusta alkaen luonnolliselta. Hän myös lukee enimmäkseen suomeksi. Aavikon elämään oli helppo eläytyä suomen kielen kautta, helsinkiläisessä kaupunkimaisemassa. ”En edes usko, että olisin kirjoittanut näin hyvää kirjaa somaliaksi”, hän yllättää.

Vauhdikas, värikäs romaani käsittelee miljööstään huolimatta kaikille yhteisiä, universaaleja teemoja, kuten äiti-tytär-suhdetta, kateutta ja anteeksiantoa. Toisaalta se ottaa esille somalikulttuurin tyypilliset kysymykset naisen asemasta, ympärileikkauksesta ja moniavioisuudesta.

Farah puhuu paljon, eikä vain kirjallisuudesta. Hänellä on sanottavaa niin Somalian, Suomen kuin koko muunkin maailman poliittiseen tilanteeseen. Sanavalmis ja valveutunut kirjailija joutui kuitenkin esikoisromaaninsa kohdalla miettimään, mistä ja miten kirjoittaa: ”Olin kahden tulen välissä. Mietin, sensuroinko itseäni liikaa, koska pelkäsin suututtavani somaliyhteisön. Ja toisaalta, ruokinko vain länsimaisten lukijoiden ennakkoluuloja.”

Aavikon tyttäret on ensisijaisesti fiktiivinen tarina, ei kannanotto, vaikka se rajuihin aiheisiin tarttuukin. Pääosin teosta on kiitelty ja siitä on oltu kiinnostuneita, myös Suomen somaliyhteisössä.

Farah on kasvanut kahden kulttuurin välissä, mutta kertoo olevansa ajatusmaailmaltaan suomalainen. Hän kannattaa länsimaista mallia, jossa jokainen voi tulla toimeen yksin. Mutta kuten kaikessa, yksilökeskeisyydessäkin on kääntöpuolensa ja ääripäänsä. Välittäminen voi väistyä ja tilalle tulee itsekkyys.

”Täällä toisten elämään ei puututa. Jos joku kaatuu kadulla, tuntuu, että ihmiset ympärillä lähtevät tilannetta karkuun”, hän selittää. ”Tai jos tuntematon lapsi itkee, kuinka moni menee oikeasti kysymään, mikä on hätänä?”

Somaliyhteisöissä eletään toisin. Oma klaani on turvaverkko ja suojamuuri, jota ilman ei pärjää. ”Yhteisöstä voi kuitenkin tulla vaarallinen, kun se lämpenee vain sisäänpäin, alkaa hallita omia jäseniään ja päättää elämästä heidän puolestaan”, Farah sanoo.

Näin on myös Aavikon tyttärissä. Eri klaaniyhteisöt eivät tule toimeen keskenään. Se on myös todellisen Somalian ongelma ja sotien syy vielä tänäkin päivänä. ”Somalit ovat geneettisesti samaa kansaa, meillä on yhteinen uskonto ja kieli. Siltikään emme tule keskenämme toimeen, koska ylpeys omasta klaanista on niin vahva”, Farah toteaa.

Teoksessaan Farah halusi tuoda esille molemmat puolet. Romaanissa sukelletaan ankaraan ja konservatiiviseen yhteisökulttuuriin, mutta rivien välistä löytyy myös paljon hyvää: vilpitöntä rakkautta ja välittämistä.

En voi olla ajattelematta, että Aavikon tyttärien päähenkilössä Khadijassa on kenties ripaus samaa särmää ja kapinahenkeä kuin Farahissa itsessään. Khadija on rohkea runoilijasielu, joka haluaa osallistua vain miehille tarkoitettuun runonlaulantaan, vaikka joutuu aluksi tirskunnan ja pilkan kohteeksi.

”Naisilla ei ole Somaliassa aikaa istuskella ja runoilla, koska kotityöt ja yhteisö vievät niin paljon aikaa. Koko tarinan ajatus lähti kysymyksestä, miksi vain miehet runoilevat”, kirjailija kertoo.

Kun Farah 90-luvulla muutti Suomeen, joutui hänkin koulussa luokan silmätikuksi. Muille oppilaille hän oli ”se neekeri”, mutta Farah päätti olla reipas ja sisukas. ”Otin tomerana repun olkahihnoista kiinni ja marssin kouluun pystyssä päin”, hän muistelee.

Miten kiusaamiskokemukset ovat sitten vaikuttaneet myöhempään elämään?

Nura Farah ei koe jääneensä mistään paitsi taustansa tai sukupuolensa vuoksi. Somaliassa asiat olisivat voineet olla toisin. Hän kuvailee itseään tänä päivänä räväkäksi naiseksi, joka osaa tarvittaessa olla paha suustaan. Ja esillä hän ainakin uskaltaa olla, kirjoittihan hän kokonaisen romaaninkin.