Tarina, joka on totta

Alisa Turtiainen, Ylä-Malmin peruskoulu, 30. syyskuuta 2014
Linnea Parkkonen: 112 – vihaan itseäni (Myllylahti 2014)

Linnea Parkkosen 112 – vihaan itseäni kertoo ysiluokkalaisesta Lilianista, josta anoreksia saa vahvan otteen. Kaikki alkaa koulussa kaveriporukan kesken sovitusta herkkulakkovedosta, josta Lilli saa idean laihduttaa näyttääkseen muille kykenevänsä siihen. Pian herkkulakko käsittää myös kaiken muun kaloripitoisen, ja Lilian joutuu jouluruokapöydässäkin keksimään keinot piilottaa ruokaa. Hän punnitsee omaa itseään sekä kirjaimellisella että henkisellä vaa’alla jatkuvasti, ja kun perheensisäiset ongelmatkin tuntuvat olevan hänen hartioillaan, Lilli ei luota niihinkään, jotka ennen olivat varma tuki.

Lilianin etsii itseään ja luo sitä ihmistä, joka haluaa olla. Tästä tulee omanlaisensa haikea olo, kun voi vain seurata tarinaa. Se tarina on totta jossain, ja kun se on saatu paperille tällä tavalla, sitä vain odottaa Lilianin saavan apua ja ymmärtävän tilanteensa.

Pidin Parkkosen kirjoitustyylistä, vaikka yleensä hän/se-korvaus ei iske. Tunteet ja teot kuvattiin mielestäni vahvemmin kuin samasta aiheesta aiemmin lukemani kirjat. Kirja oli alkuun hieman pitkäveteinen, kun Lilianin normaalia elämää kuvattiin ennen sairastumista. Se ei kuitenkaan pitkittänyt lukemista tai tehnyt siitä tylsää.

112 – vihaan itseäni ei varmastikaan nappaa jokaista, mutta se on loppujen lopuksi hyvin kirjoitettu ja mielestäni lukemisen arvoinen kirja. Se avaa anorektikon maailmaa ja kertoo hienon selviytymistarinan.