Faktaa ja fiktiota lähellä Venäjän rajaa
Herttoniemen yhteiskoulun 8. luokkalaiset lukivat L. K. Valmun teoksen Lappilainen – Kuolema kahdeksannella luokalla (Karisto 2018). Erika tarkasteli kirjan juonta, Perttu kiinnitti huomiota Lapin osaan tapahtumissa ja Oona teki kirjasta hahmoarvostelun. Arttu ja Mina kertovat oman näkemyksensä, kun teosta arvioidaan dekkarin ja nuortenkirjan edustajana.
”Juoni oli yllättävän monimutkainen, oletin sen olevan yksinkertaisempi. Juonen kannalta alku oli hieman pitkäveteinen. Sarjan edellisestä osasta tuttu Hege vaihtaa kahdeksannella luokalla taideluokalle ja lähtee syksyn aluksi leirikouluun Lappiin. Vasta puolenvälin jälkeen alkoi tapahtua. Leirikoulupaikkakunnalla eräästä suvusta on kuollut jo neljä eri-ikäistä miestä, ja kaikkien keuhkoista on ruumiinavauksessa löytynyt bakteeripesäkkeitä, mutta kuolemat on kuitenkin luokiteltu luonnollisiksi. Hege haluaa selvittää, mikä näitä kuolemia yhdistää. Lisäksi tarinan loppupuolella Hegen luokkakaveri katoaa. Kun juonen alkutekijät selvisivät lukijalle, pystyi jo päättelemään lopputuloksen. Arvaukseni ei lopuksi pitänyt paikkaansa.
Jo edellisessä osassa huomasi kirjailijan tietämyksen lääketieteestä, ja se on suuressa osassa molempien kirjojen juonessa. Mielestäni lääketieteellinen näkemys juonissa on hyväksi nuorille, jotka näitä kirjoja lukevat, sillä ne asiat eroavat arkimaailmasta ja alkavat mietityttämään monia.
Juoni on samaan aikaan sopivasti fiktiivinen, mutta myös sisältää faktaa, niin että lukija voi kuvitella tapahtumat todeksi. Juonen päätös oli yllättävä ja paljastaa päähenkilö Hegen todellisen salapoliisiluonteen.”
– Erika Järvinen
”Lappilainen – kuolema kahdeksannella luokalla sijoittuu enimmäkseen Lappiin lähelle Venäjän rajaa, jossa Klassisen yhtenäiskoulun taideluokan kahdeksasluokkalaiset ovat leirikoulussa. Kirjassa myös käydään retkillä esimerkiksi tunturilla, läheisellä kaivoksella ja kanoottiretkellä.
Lapin maisemat on kuvailtu hyvin, ja kylä, jossa leirikeskus on vaikuttaa aidolta. Tarinassa näkyy, että Lapissa oli käyty etsimässä inspiraatiota ja tunnelmaa, joka oli hyvin tuotu esille kirjassa.
Lappi mahdollistaa myös alueeseen liittyvän tarinan: joku Aikion suvun esi-isistä on tehnyt Pirun kanssa kaupat. Mies saa hyvän poro-onnen, mutta Piru haluaa vastalahjaksi viiden suvun miehen henget. Lappi ei ole kovin yleinen miljöö dekkarissa, mutta se kyllä toimii ihan hyvin. Lapissahan on paljon uskomuksia ja taruolentoja, jotka kiinnostavat ihmisiä. Siellä kylät ovat pieniä, joten kaikki ainakin tietävät toisensa. Kylissä on yleensä muutama suku, ja pitkä sukuriita saattaa ajaa ihmisiä jopa murhiin.”
– Perttu Hosio
”Kirjan tarina kestää suunnilleen viikon, joten suurta hahmojen kehitystä ei ole odotettavissa. Toisaalta osa henkilöistä on tuttuja jo sarjan edellisestä osasta, joten heitä voi verrata siihen, millaisia he olivat vuotta aiemmin.
Päähenkilö on Hege Kujala, joka on aloittanut uudella luokalla kasiluokkansa. Tyttö on hiljainen ja viihtyy omissa oloissaan, eikä hänellä ole juurikaan ystäviä kirjan alussa. Hegeen tulee kuitenkin eloa, kun saapuu uusi mysteeri, jonka tyttö aikoo selvittää. Minusta on ihana huomata, miten hän saa ratkottua mysteerin melkein kokonaan yksin. Juuri tämä tuo hahmoon syvyyttä, koska en osaisi kuvitella moniakaan kirjan hahmoista ns. salapoliisina.
Hegen eno Ola on yleensä Hegen tukena ja rauhallinen, mutta viime kirjassa tapahtuneen kuolemantapauksen takia Ola alkaa suhtautua Hegeen eri tavalla. Hän epäilee, että tyttö on traumatisoitunut. Ola jopa saa Hegen suuttumaan, mikä on epätavallista. Ola näytti tarinan edetessä enemmän tunteita, mikä oli minusta hienoa. Ennen mies oli ehkä hiukan yksiulotteinen, koska tunteet eivät olleet vahvasti mukana.
Mielestäni kuitenkin suurimman kehityksen tarinan aikana koki Kiia, joka oli viime kirjassa vain sivuhenkilö muutamassa luvussa. Tyttö vaihtoi luokkaa ja erkani ystävästään Tessasta. Kiia eli ennen Tessan varjossa, mikä sai monen unohtamaan Kiian. Kiia oli siksi yksinäinen ja hiljainen leirikoulussa. Juonen edetessä hänestä ja Hegestä alkoi tulla ystäviä, mikä valoi Kiiaan itsevarmuutta. Kirjan lopussa Kiia oli itsenäistynyt Tessasta eikä tytön tarvinnut enää esittää mitään uudessa kaveriporukassa.
Uusi luokkakaveri Vimmu oli myös vain sivuhahmo viime kirjassa, mutta tässä tarinassa hän oli mukana suurimman osan ajasta. Tyttö sai myös lisää syvyyttä, kun hänen vihansa Kiiaa kohtaan tuli ilmi. Myös loppu, kun kaksikko tekee jonkintapaisen sovun, tuo esiin uusia puolia Vimmusta.
Odotin viime kirjan jälkeen, että Eliasta ja Hegestä olisi tullut läheisiä ystäviä, mutta he eivät juurikaan puhuneet tässä kirjassa, mikä oli hieman outoa. Olivathan he olleet koko viime vuoden yhdessä selvittämässä murhaa.
Kirjassa oli kuitenkin onnistunutta se, että monia uusia hahmoja saadaan sulavasti mukaan kirjaan. Pidin siitä, että jo viime osasta tunnetut hahmot pääsevät tarinaan enemmän ja saavat tässä uusia puolia.”
– Oona Sillanpää
”L.K. Valmun teos Lappilainen – Kuolema kahdeksannella luokalla on nuorille suunnattu suomenkielinen salapoliisiromaani eli dekkari. Kirja on trilogian itsenäinen toinen osa.
Lappilainen on perinteinen dekkari, jossa ratkaistaan mysteeriä: Savukosken kunnassa sattuneita kuolemantapauksia ja yhden leirikoululaisen katoamista. Kirjan päähenkilöä Hegeä askarruttavat oudot sattumat, joiden selvittämiseen hän saa avuksi poliisienonsa Olan.
Kahdeksasluokkalainen Hege on arvoitusdekkarin salapoliisi. Hän on todella älykäs ja utelias, mistä on hyötyä hänen tutkimuksissaan. Toisaalta kirja muistuttaa myös poliisiromaania, sillä Olan ja myös Hegen oikeuslääketieteen laitoksella työskentelevän kummitädin kautta perehdytään perinteiseen poliisityöhön ja jokin verran myös poliisin arkeen. Kirja toimii todella hyvin nuortendekkarina, koska se sisältää paljon jännitystä ja käännekohtia.”
– Arttu Kääriäinen
”Lappilainen-teos sopii nuorille, koska siinä on paljon nuoria henkilöitä, joihin lukijat voivat samastua. Esimerkiksi päähenkilö Hege on utelias ja ehkä vähän omissa oloissaan viihtyvä ja Vimmu taas temperamenttinen, itsepäinen mutta lopulta ihan mukava. Näihin piirteisiin on helppo samastua.
Kirjassa mennään luokkaretkelle, ja siinä on erilaisia suhteita oppilaiden välillä, muun muassa vihaa tai ystävyyttä. Nämä ovat monelle nuorille ajankohtaisia aiheita. Myös lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin voivat nuoret eläytyä.
Kirjan juoni on myös menevä, ja jännityskohtia tulee sopivin välein, ettei lukija kyllästyisi. Suurin osa nuorista tykkää dekkareista, mutta yleensä vanhemmille lukijoille suunnatut dekkarit ovat ehkä nuorille jopa liian jännittäviä. Tämä kirja on mielestäni nuorille sopivan jännittävä.”
– Mina Baktiar