Jojo Moyes ei petä tälläkään kerralla.
Kirja on jatkoa Kerro minulle jotain hyvää -romaanille ja pitää lukijansa loppuun saakka nyöreissään, niin kuin edeltäjänsäkin. Jokainen sivu tuo uusia yllätyksiä, ajatuksia ja näkökulmia lukijalleen eikä lopputulosta voi varmaksi sanoa ennen kuin on lukenut viimeisen sivun. Kirja päättyy edeltäjänsä tapaan niin, että jälleen voisimme odottaa jatkoa.
Jos olisit tässä (Gummerus 2016, suom. Heli Naski) kertoo surutyöstä millaista on menettää rakas, joka päättää lähteä omalla tavallaan pois luontamme. Siitä millaista elämä on sen jälkeen niillä, jotka jatkavat vielä matkaansa täällä maanpäällä. Kun työskentelee vielä lentokentällä, näkee konkreettisesti matkustamisen ja oman elämän pysähtyneisyyden. Kuinka aika kuluu hitaasti eteenpäin ja odotat vain tuskan, ikävän ja suunnattomaan kaipuun loppuvan ja mietit joka aamu, koska elämä voi jälleen alkaa tai koska annat luvan itsellesi, että voit vihdoin alkaa nauttimaan elämästä.
Kirja kertoo kuinka elämä heittää meitä eteenpäin tahdoimme tai emme. Kuinka jokainen ihminen tekee omanlaisensa surutyön ja miten surutyötä tekevän lähimmäiset asiat näkevät. Kirjassa pohditaan asioita eri näkökulmista ja kuinka kukaan ei voi koskaan tietää, mitä meitä odottaa elämässä nurkan takana. Kirja opettaa elämään ja nauttimaan elämästä. Unelmoimaan ja menemään unelmiamme kohti. Olemaan kiitollinen jokaisesta päivästä, olemme arvokkaita huolimatta siitä miltä näytämme ja kun osaa katsoa pinnan alle, löytää hyvää.
Kirjan voi lukea hyvinkin monen ikäiset. Nuoret pystyvät peilaamaan itsensä Lilyyn. Tuohon rikkinäiseen nuoreen, joka on puolivahingossa ajautunut huonoon seuraan kapinoidakseen uusperhettään ja vähän kaikkia vastaan. Lilyn kipuillessa on hienoa nähdä, kuinka tärkeää on, että löytyy edes yksi turvallinen aikuinen jonka rakkaus ja välittäminen kantaa elämää eteenpäin niin kuin monesti myös oikeassa elämässäkin. Se on palkitsevaa.
Vanhemmat näkevät ehkä itsensä lukiessaan kirjasta Louisan vanhemmistaan ja heidän huolistaan tai Will Traynorin vanhemmista. Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa elämää. Toki saattaa siitä olla taakkaakin. Yli neljäkymppinen lukija pystyy helposti peilaamaan kirjan tekstin omaan tai tuttujen elämään. Ripaus romantiikkaa, menetyksiä, rakkauden nälkää, huolta arkisista asioista.
Yksihuoltaja elämä, siskosten keskinäinen kilpailu elämässä pärjäämisestä on myös monelle arkipäivää.
Usko, toivo, rakkaus kolme pientä sanaa, joka kiteytyy 450 sivuun mitä hienoimmin huumoria unohtamatta. Kirja on helppolukuinen ja mielenkiintoinen viimeiseen sivuun saakka ja siksi tämä onkin hyvä kirja myös sellaiselle, joka ei niin paljon ole lukenut kirjoja.
5/5