Urheiluromaaneistaan tunnettu Mika Wickström palaa kahdeksan vuoden jälkeen takaisin nuortenkirjojen pariin. Wickströmin uutuusromaani kertoo takakansitekstinsä mukaan jalkapalloa pelaavista kaveruksista Arsasta ja Karrista “niin pelikentillä kuin niiden laidoillakin”. Karri on joukkueensa kiivasluonteinen maalitykki ja joukkueensa valttikortti, mutta saa tuomarilta keltaisia ja punaisia kortteja samassa suhteessa. Karrin paras kaveri Arsa pelaa puolestaan joukkueen pakkina. Kaikkien yllätykseksi Karri alkaa kuitenkin myöhästellä treeneistä sekä jättää harjoituksia kokonaan väliin. Arsa on joukkueesta ainoa, joka tietää todellisen syyn kaverinsa äkilliseen muutokseen.
Kirjan nimi viittaa ruotsalaiseen jalkapallolegendaan Zlatan Ibrahimovićiin, jonka elämäkerta julkaistiin viisi vuotta sitten. Bosina-Herzegovinasta kotoisin oleva Ibrahimović varttui lapsuutensa Rosengårdin lähiössä Malmössa, jossa suurin osa asukkaista on ulkomaalaistaustaisia. Hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja perhe kärsi köyhyydestä. Wickströmin romaanissa kansalliset stereotypiat on kuitenkin käännetty päinvastaisiksi: iranilaistaustaisen Arsan perhe asuu omakotitalossa Puu-Käpylässä samalla kun Karrin isä on alkoholisti ja äiti pienituloinen yksinhuoltaja. Kun Karrin tilanne kotona alkaa muuttua pahemmaksi, alkaa Arsa huolestua ystävänsä voinnista. Vaikkei pojista kumpikaan ole koulussa kympin oppilas, on futisharrastus ollut heille mahdollisuus kokea onnistumisen tunteita, mutta samalla padota omia ongelmiaan. Kun voittomaalit alkavat Karrin silmissä menettää merkityksensä, alkaa esirippu muun elämän ja jalkapallon välillä revetä lopullisesti.
Karrin tarinassa piilee vahva yhteiskunnallinen viesti. Viimeisten vuosien aikana lasten ja nuorten varallisuuserot ovat kasvaneet merkittävästi ja Helsingissä pienituloisia lapsiperheitä on prosentuaalisesti enemmän kuin keskimäärin muualla Suomessa. Kun Arsan vanhemmat voivat maksaa kahden lapsensa joukkuelisenssit ja ostaa Arsalle rumpusetin, joutuu Karri pudottautumaan paremmasta joukkueesta, sillä hänen äitinsä ei saa harrastusmaksuja maksettua. Suomessa pienituloisuus on usein tabu ja avun pyytäminen muilta koetaan hyvin nöyryyttävänä. Karri esittää mieluummin epämotivoitunutta pelaajaa, kuin kertoo ongelmistaan toisille. Turvaverkko alkaa kuitenkin muodostua, kun Arsan isä alkaa Karrin äidin kanssa perustaa uutta joukkuetta, jonka tavoitteena ei ole ainoastaan voitto.
Pojille suunnatussa nuortenkirjallisuudessa piilee aina sama ongelma: mistä aiheista 11-14 -vuotiaille pojille voi kirjoittaa, jotta nämä jaksaisivat vaihtaa Xboxin hetkeksi romaaniin? Vaikka kirjasta löytyy tunteellisempiakin hetkiä, luottaa Wickström kerronnassaan pitkälti futisotteluiden yksityiskohtaiseen kuvaamiseen. Esimerkiksi rankka kohta, jossa Karrin äiti esitellään ensimmäistä kertaa on tiivistetty kolmeen sivuun samalla kun ottelua Haagan joukkuetta vastaan kuvaillaan yli viiden aukeaman verran. Tässä suhteessa Wickström hieman aliarvioi lukijakuntaansa. Vaikka toisin väitetään, pojat puhuvat usein tunteistaan toisilleen – tämä saattaa vain vaatia aikaa ja jotain mielekästä oheistekemistä. Poikien kahdenkeskiset bänditreenit ja hampurilaisravintolakäynnit avaavatkin pikkuhiljaa kaksikon välisiä suhteita lukijalle. Tie poikien sydämeen kulkeekin paljolti vatsan kautta, ainakin siitä päätellen, kuinka yksityiskohtaisesti Wikström kuvailee romaanissa ruokaa.
Meidän jengin Zlatan on kelpo kertomus ystävyydestä ja välittämisestä, mutta myös köyhyydestä ja perheväkivallasta. Kerrontansa vuoksi romaani ei kuitenkaan yllä sille tasolle, jonka kirjan tärkeät teemat voisivat mahdollistaa. Suurin osa hahmoista jää lukijalle valitettavan etäisiksi Wickströmin keskittyessä ihmissuhteidn sijaan kierrepotkujen ja lihapullien kuvailuun. Toisaalta ratkaisu lienee kohderyhmälleen mitä osuvin. Toiminta kertoo usein enemmän kuin tuhat sanaa.
3/5
WSOY, 2016