Diana Diana

Mila Wallenius, 31. heinäkuuta 2018

 

Tavallinen poika, ainakin melkein. Painajaiset ovat kiusanneet ihan pienestä lähtien. Ne eivät ole tavallisia “pahoja unia”. Ne tappavat sisältäpäin.

Oleellista ei ole hänen nimensä, vaan se, kuinka unet ovat kuluttaneet pois viimeisetkin ihmisyyden rippeet. Kuinka hän eräänä yönä heräsi keskeltä metsää kädessään pitkä veitsi. Sinun ei tarvitse tietää hänen perheestään. Kukaan ei tiedä.

Pelkään sulkea silmät. Jollain sairaalla tavalla kehoni silti haluaa minun tekevän niin, vaikkakin tietäen mitä siitä seuraa. Kidutus. Tunnen, kun jokin pimeä voima repii sieluani irti. Huudan kivusta, joka ikinen yö, kunnes sielustani ei ole enää mitään jäljellä. Jäljellä vain musta loputon aukko, jota ei voi täyttää.

Vedän keuhkot täyteen ilmaa, kuin en olisi koskaan ennen saanut kunnolla happea. Ilma on myrkyllistä. Se pistelee ja repii keuhkoni vereslihalle, mutta en välitä. Seison keskellä tyhjyyttä. Siellä täällä leijailee pieniä valopilkkuja valaisten kalpeat kasvoni. Tyhjyys täyttyy ihmisten valituksella. Äänet tunkeutuvat päähäni syöpyen tajuntaani ikuisiksi ajoiksi. Pimeydestä kantautuu laulua. Surullista laulua, joka väreilee ilmassa voimakkaampana kuin ihmisten tuska. Tyttö hypähtelee kevyesti, kuin höyhen. Valkea mekko hulmuaa aavemaisesti liikkeen voimasta. Tämä tuntematon hahmo lähestyy laulun voimistuessa. Tunnen polttavaa kipua silmissäni. Haukon kauhuissani henkeä, kun huomaan tummanpunaisten pisaroiden valuvan pitkin kasvojani. Nopeasti tyttö kääntää katseensa minuun. Hän luo minuun anovan katseen vihreät silmät punaista hehkuen.

Ahdistus pitää minusta huolta. Se ottaa hellään syleilyynsä, josta ei pääse pois. Puristan silmät kiinni. Huudan, vaikka en voi kuulla. Mene pois.

Surun sävelmät kantautuvat korviini. Se on melkein kuin itkua. Voin erottaa laulusta sanoja: “Shh, Diana Diana. Älä itke rakas.” Tytön kädet ja jalat ovat täynnä syviä haavoja. Hänen kauniille mekolleen värjäytyy ruusunpunainen kukka. Lähestyn varovaisin askelin häntä kohti. Hipaisu poskella polttelee huulillani ja viiltää sydäntäni kuin veitsi, mutta tahdon jäädä. Anelen. Haluan ikuiseen uneen. Mustaan painajaiseen.

Nopeat askeleet puulattiaa vasten kaikuvat avunhuutona huoneessa. Silmäni rävähtävät auki. Pimeää. Ahdistava musta aukko ottaa minut loputtomaan syleilyynsä. Kuulen hänen hengenvetonsa. Metallin viiltävä ääni halkaisee hiljaisuuden ympäriltäni. Odotan. Hänen suustaan pääsee tuskaa ja vilpitöntä pelkoa, kun hän kaatuu lujasti minua vasten. Paiskaudun kylmälle betonilattialle ja tunnen jonkin lämpimän leviävän lattialle. Nenääni tunkeutuu voimakas raudan haju. Heittäydyn hädissäni kellarin ovea vasten. Tytön huuto kuuluu nyt voimakkaampana veristen käsieni lipsuessa lukon ympärillä. Lammikko leviää jalkoihini. Yksi raastava huuto ja tunnen veren roiskuvan päälleni. Hän kuolee. Herään omaan huutooni. Huudan tytön nimeä. Ei. Hän on kuollut. Käheä ääni kuiskaa minulle. Juokse. Pimeä yö iskee minua vastaan, kun juoksen metsässä. Olen yksin. Juoksen näkemättä eteeni. Huudan pelolla. Diana Diana.