Mafia

Tanja Lebedeff, 26. tammikuuta 2016

Niin kauan kuin voin muistaa, olen aina halunnut olla Elena Nummen kaveri. Elena Nummi oli minun kanssani samalla luokalla, mutta silti meissä oli niin paljon erilaista. Elenalla oli tummat, kiharat, hyvin pitkät hiukset ja suuret silmät. Minne tahansa hän meni, mille koulun tahansa käytävälle, kerrokseen tai luokkaan tai huoneeseen, voimme olla varmoja, että hän kohtaisi pojan, joka oli ihastunut häneen, tytön, joka haluaisi olla hän tai imbesilliin, joka ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, kuinka mahtava ihminen hän on. Jokainen koulumme ihminen kuuluu johonkin näistä porukoista. Osa heistä on hänen ystäviään, ja osa… no, ei puhuta heistä nyt sen enempää.

Jos on Elenan kaveri, on tiettyjä etuoikeuksia. Pääsee parhaisiin kemuihin. Osaa pukeutua aivan oikein ja tutustua oikeisiin ihmisiin. Siltä se ainakin näytti ulkopuolelta katsottuna. Mutta siinä oli jotain aivan muutakin, Elenan kaverit tiesivät jotain muutakin, aivan kuin he olisivat osanneet murtautua salaiseen järjestelmään, sellaiseen, mihin kukaan muu ei pääse käsiksi. He tiesivät minkälainen pitää olla. Mitä tahansa he tekivät, he osasivat tehdä sen oikein. Mitä tahansa he sanoivat, he osasit sanoa sen oikein. He osasivat seisoa oikein, istua oikein. He osasivat meluta oikein, olla hiljaa oikein, osallistua oikein, olla osallistumatta oikein, hymyillä oikein, olla hymyilemättä oikein, jopa nolostua oikein….

Se on julma taito sille, joka sitä yrittää oppia, mutta kaikki sen haluavat oppia, myönsivät sen tai eivät. Olivat sitten vahoja tai nuoria, fiksuja tai tyhmiä, tylsiä tai kiinnostavia, he halusivat oppia olemaan, mitä nyt ikinä olivatkaan, oikein. Ja sen oppii vain olemalla oikeiden ihmisten kanssa oikealla tavalla.

Tätä minä en oikeastaan vielä tiennyt. Mutta se tulisi selviämään minulle muutaman aika kummallisen, ja näin mukavasti sanottuna epätodennäköisen, tapahtuman kautta.

Kuunnelkaapa.

Myllypuron metroasema ei ole se kaikista kauneimman näköinen mutta siellä minä kumminkin seisoskelin puhelimeni kanssa, olin laittamassa äidille viestiä, mitä ostaisin päivälliseksi: kalapuikkoja vai –pihvejä. Katselin lenkkareitani, jotka olivat likaiset, kun yhtäkkiä huomasin tumman kiharapehkon ilmestyneen viereeni.

Tai joo, en minä noin voi sanoa. Totta kai olin huomannut hänet, kun hän oli kävellyt aseman portaita alas uuden kultakoristeisen laukkunsa kanssa, hiukset tuulessa heiluen ja askel varmana. En olisi vain ikinä uskonut, että hän olisi kävellyt minun suuntaani.

– Moikka Nora, hän sanoi.

Otin kuulokkeet pois korvistani.

– Mites menee?

– Hyvin? Vastasin.

Ei me hirveästi yleensä puhuttu.

– Se oli muuten tosi hyvä esitelmä se jonka sä pidit pari päivää sitten! Mä ihan yllätyin, se oli jotenkin niin harkitusti suunniteltu. Niin ja se mun omahan meni siis ihan päin vittua, mä olin niin hermona sitä tehdessäni, etten nukkunut yhtään, tärisin vain ja kädet vaan hikoili ja olin ihan punainen naamasta, se oli varmaan todella viehättävän näköistä. Ei siinä mitkään meikitkään auta, kun niin paljon jännittää. Mä oikeasti vihaan esitelmien pitämistä.

Olin aluksi hämilläni, mutta siinä hän oli, selittämässä minulle kaikkea kiinnostavaa, minkälaisia farkkuja hän oli etsinyt kaupasta ja kuinka joku mies oli käyttäytynyt törkeästi ratikkapysäkillä, kuinka hän päättikin mennä metrolla.

– Sä oot varmaan menossa tähän? Hän kysyi, kun metro tuli.

– Joo.

– Kotiinko menossa?

– Jep.

– Jes no hyvä! Sittenhän me voidaan mennä samaa matkaa.

Kävi ilmi, että Elena oli unohtanut avaimensa kotiin, joten hän tulikin meille. Tekstasin nopeasti äidille, etten voikaan käydä kaupassa, ja kaikki oli hyvin. Katsoimme vähän telkkaria ja istuimme parvekkeellamme, Elena tarjosi minulle tupakan. Hän oli oikeastaan todella mukava ja meillä oli yllättävän hauskaa. Olin ajatellutkin, että tulisimme hyvin toimeen, jos pääsisimme kerrankin puhumaan kunnolla. Siihen ei vain ollut aikaisemmin tullut tilaisuutta! Mutta nyt tuli! Voi onneksi, onneksi me tulimme samaan metroon tänään. Onneksi. Kunhan kaikki vain menisi hyvin. En halua tyriä nyt.

Seuraava vaihe tapahtui koulussa. Välitunti oli alkanut ja Janna vetäisi minua hihasta.

– Hei Nora?

– Niin?

– Elena sanoi, että sä poltat.

– Jep.

–Tulisitko tupakalle?

Seuraavana viikonloppuna olin tyttöjen kanssa Jarilla, siellä Millalla meni niin lujaa, että se oksensi kylpyammeeseen. Siitä laitettiin video instagramiin, mutta se jouduttiin poistamaan muutaman päivän jälkeen. Tarpeeksi moni oli kumminkin jo ehtinyt nähdä sen.

– Vittu se oli kyllä paha se video, Janna sanoi.

– Milla pieni, sanoi Jannika,– Se vielä tuollainen nassukka.

– Pitäisi ottaa vähän iisimmin, jos ei tiedä omia rajojaan, Nelli sanoi.

Olin tajunnut, että jonkinlaista pokkaa pitää olla, jos aikoo olla tässä porukassa. Siksi päätinkin ottaa riskin.

– Voisinko mäkin nähdä sen? Kysyin.

Tiesin jo sanoessani, että se kuulosti anelevalta, mutten oikein tiennyt, mitä muutakaan tehdä.

– Etkö sä vielä nähnyt sitä? Jannika kysyi.

– En. En ehtinyt ennen kuin se poistettiin.

– Aa niin.

Oikea syy oli se, etten seurannut Jaria, joka oli postannut videon.

– Kuules, Elena sanoo, – Mitäs jos tehtäisiin niin, että sä liittyisit tähän meidän ryhmään ja voisit katsoa sen sieltä. Siellä tapahtuu kaikenlaista muutakin hauskaa.

Elena iski silmää. He lisäsivät minut watsup-keskusteluunsa. Video lähetettiin sinne niin, että minäkin pystyin näkemään sen. Seuraavalla viikolla ostin uuden laukun, Elena meikkasi minut kerran, jotta tiesin, miten se tehdään ja kävin ostamassa tarvittavat välineet lähimmästä supermarketista, sieltä, missä Elenakin käy. Täytyy näyttää kuuluvansa rooliin, jota esittää.

Myöhemmin syksyllä olimme Elenalla yötä, hän oli juuri ollut viikon Pariisissa ja halusi pitää tervetulojuhlat, koska ei ollut  nähnyt ketään pitkään aikaan. Hän näytti kaikken, mitä oli ostanut: paljon vaatteita, Victorias seacretin hajuvesiä ja uuden todella hienon ja kalliin tanssiaispuvun. Se oli vaaleanpunaista shifonkia ja sen yläosa oli täynnä hopeisia koristetimantteja. Se laskeutui Elenan päällä kauniisti ja istui täydellisesti. Joku lukiolainen oli pyytänyt häntä Wanhojen tansseihin, ja Elena aikoi käyttää sitä siellä. Vietimme mukavaa iltaa rauhassa ja katsoimme elokuvia ja joimme viiniä. Vaikka välillä minulle tulikin sellainen tunne, että puhuin eri kieltä, yritin pysytellä perässä parhaani mukaan. Olin kuin pienimuotoisella kielikurssilla.

Kun menin keittiöstä hakemaan lasin vettä, jostain kuului heikko kilahdus. Katsoin lipaston päällä olevaa puhelinta, se taisi olla Jannikan. Nostin sen ylös ja olin viemässä sitä takaisin, kun näinkin näytöllä lukevan tekstin:

Elenadaqueen ryhmässä nesuloisetjaseksikkäät: No olihan se aika sööttiä kun se on tänäänkin vähän yrittänyt meikata! Kylle se vielä oppii!

Sain kylmiä väreitä. Puhelimessa ei ollut lukitusta, joten avasin viestin, ja katsoin ryhmää. Jannika, Janna, Anni ja Elena. Kaikki muut kuin siinä toisessa ryhmässäkin. Paitsi minä. Sain kylmiä väreitä ja jähmetyin paikalleni. Kelasin ryhmän viestien alkuun.

Moro tytsyt!

Hei miks meidän piti tehä tällanenkin ryhmä?

Mitä siinä toisessa tapahtu?

Se joku Nora lisättiin kai siihen, mut en kyl tiiä miksi ja kuka se ees on häh mitä tapahtuuu

Kuka sen lisäs? Elena?

Joo, kylhän te muistatte mitä me puhuttiin. Annetaan sen nyt ollaa siinä ja me voidaan puhua täällä

Kelasin viestejä hiljaa eteenpäin. En tiedä haluanko lukea niitä, mutta en pysty jättämään niitä lukemattakaan.

Se oli niin pelokkaan näkönen kun se pyysi sitä videota!

Ja siellä Jarillakin, se niin yritti Mikkoa.

Tai no yritti yrittää, eihän se vielä osaa oikeasti yrittää.

Hahhhaa true story! X)

Ehkä se vielä oppii!

Elena mitä sen mun isoveljen kaverin kanssa tapahtu? Daaaamn girl tell me!

Voisit näyttää Noralle vähän mallia, sä kyllä tiiät mitä sä puuhaat!

Kokoajanhan mä näytän 😉

Laskin puhelimen alas. Kuulin tyttöjen naurun Elenan huoneesta. En halunnut mennä vielä takaisin. Minua heikotti. Pyörrytti vähän. Menin vessaan ja lukitsin itseni sinne, istuin kymälle lattialle. Jatkoin lukemista.

Aika lyhyt hame Noralla tänään!

Näittekö sillä on uusi laukku! Meniköhän perheen päivällisrahat nyt siinä…

Onkse tulossa lauantaina? En mä kyllä tiedä, mitä haittaakaan siitä olisi, se voisi olla ihan hauskaa. Saatas ainakin naurettavaa 😀

Onksen pakko tulla :/

Hei tytsyt kauanko tää vitsi vielä kestää?

Enpä tiiää, kuuluu Elenan vastaus, se nähdään sitten. Hehee.

XD

Kauanko tämä vitsi vielä kestää? Halusin repiä irti ripseni, pestä meikkini, polttaa laukkuni ja palata kotiin ilman että kukaan näkee tai kuulee minua. Ilman että kukaan huomaa. Halusin poistaa ryhmän ja halusin, ettei sitä olisi koskaan olisi ollut olemassakaan. Halusin, etten olisi koskaan polttanut sitä tupakkaa. Halusin, ettei metroja olisi olemassa.

Ehkä he eivät kumminkaan vihaa minua. Tai ehkä vihaavat, mutta miksi? Ehkä tilanne ei ole niin paha kuin viesteissä vaikuttaa, välillä tulee sanottua asioita, joita ei oikeasti tarkoita ja välillä vitsestä tulee isompia kuin oli tarkoitettu, mutta.. miksi?

Surullisinta on, ettei ole muuta vastausta kuin tämä: Siksi.

– Nora, mikä sinulla kesti?

– Me ollaan just alkamassa kattomaan leffaa.

– Elena vaan tekstailee sen Jaakon kanssa!

– No koska se tekstaa mulle, eikös se nyt ole aivan etiketin mukaista vastatakin! Minkäs mä sille voin?

– Totta kai Elenan pitää vastata sille, sanoin, – Mitä se on laittanut?

– Lue siitä, Elena antaa puhelimensa.

Minä luen ja nauran ja sanon että nyt se on aivan lääpällään, aivan kypsä, siitä kun vain poimit talteen. Minä äänestän samaa elokuvaa kuin kaikki muutkin, menen tupakalle, otan kuvia muiden kanssa ja menen nukkumaan muiden kanssa.

– Te olette kyllä kaikki niin ihania! Sanon loppuillasta.

– Tää on ollut tosi mukava ilta, Jannika sanoo.

– On ollut toooosi kivaa, Anni sanoo. – Otetaan heti ensiviikolla uudestaan.

– Otetaan vain, voitte tulla vaikka meille, äiti menee käymään mökillä, sanon.

– Sehän olisi kivaa!

– Miksi se Jaakko ei nyt taas vastaa! Elena sanoo.

– Se on varmaan vain mennyt nukkumaan, kello on aika paljon.

– Jep, älä siitä huoli. Kyllä kaikki järjestyy! minä sanon, – Kyllä kaikki järjestyy.

Ja minä ymmärsin heitä.

Kävellessäni kotiin illan pimeydessä mietin kaikenlaista. Ehkä sitä ei vain voi oppia tekemään asioita täysin oikein. Ehkä se on vain mahdotonta. Elena ja hänen ystävänsä, kaikki ne kauniit, tyylikkäät, fiksut, hauskat, viihdyttävät, suloiset ja seksikkäät tytöt, heille ei vain pärjää kukaan. Heidän kauniit hiuksensa, jonka he osaavat laittaa aamuisin juuri oikeiden tuotteiden avulla, heidän hameensa, jotka eivät koskaan ole liian lyhyitä tai pitkiä, heidän vitsinsä, jotka eivät koskaan ole tylsiä tai koskaan menne liian pitkälle, heidän ystävänsä, heidän rahansa, heidän elämänsä, ei mitään parempaa ole koskaan ollut maailman päällä. Heitä palvotaan, ihaillaan, katsellaan ylöspäin ja kumarretaan. Muut saavat vain tyytyä osaan, jonka saavat.

Seuraavana aamuna Elena Nummi herää hyvin kummalliseen tunteeseen. Hän muistaa kutsuneensa muutaman tytön eiliseksi yökylään, ja he nukkuvat patjoilla hänen sänkynsä vieressä. Hän on nukkunut hyvin ja kaikki on niin, että olon pitäisi olla kaikin puolin mahtava. Mutta tunne on jotain aivan muuta.

Hänen vieressään on jotain hyvin pehmeää, tai enemmänkin liukasta, jotain, joka tuntuu todella miellyttävältä hänen pehmeitä sääriään vasten. Hän alkaa tulla takaisin maanpinnalle unen ja valveen välisestä tilasta ja huomaa, hmm, mikä tuo haju oikein on? Se on voimakas, tavallaan hyvä, mutta aivan liian vahva, jotenkin hyvin makea. Imelänmakea. Lakana hänen allaan tuntuu märältä.

Elena nousee nopeasti istumaan ja haistaa ilmaa.

Hän taittaa peiton pois päältään, heittää sen lattialle ja huutaa. Hän huutaa niin, että se varmasti kuuluu koko rappukäytävän halki, tiedättehän, miten sellaiset teinitytöt huutavat niin korkealta, että se kantaa hyvin kauas. Koko rakennus kaikuu hänen kimeästä huudostaan.

Ainakin hän huutaa niin kovaa, että ystävät hänen ympäriltään heräävät. He nousevat ja ihmettelevät, mutta nähdessään ystävänsä sängyllä olevan vaaleanpunaisen, kimaltavan tanssiaispuvun, joka on täydessä loistossaan leikattu kahtia, ja sen päälle kaadetun auki leikatun Victorias seacretin hajuvesipullon, he ymmärtävät ja huutavat hekin, yhdessä kuorossa huutavat rivissä kuin olisivat neljä apinaa palavassa rakennuksessa.

Ja niin he saavat huutaakin. Mihin jäinkään, niin, muut saavat sitten tyytyä siihen osaan, jonka saavat. Mutta kyllä siihen osaan voi itsekin jonkunverran vaikuttaa, jos tietää miten. Pahin temppu, jonka tuollaisen tytön vihaaja voi tehdä, on vakuuttaa hänelle tarpeeksi kauan, ettei vihaakaan häntä yhtään. Jos vain osaa tehdä sen oikein.