Kirjoitus: ”Olen hirviö”

S, 13. syyskuuta 2018

Olen hirviö.

Tai ainakin sitä minulle sanotaan. Ja kun minä sanon hirviö, tarkoitan hypoteettista olentoa, josta voidaan puhua jossitellen ja kaukaisena asiana, joka ei ole täällä eikä kosketa ketään. Oliota, jolla voi tehdä ajatuskokeita, samaan tapaan kuin voi pohtia millaisia vaikutuksia taruolennoilla olisi Suomen biodiversiteettiin, tai kuinka merenneitojen kieli muodostuu. Sellainen, jota jotkut ihannoivat ja haluavat muuttua sellaisen kaltaisiksi edes päivän ajaksi, tietää miltä tuntuu olla jotain outoa. Vastaavasti jotkut halveksivat. He kaivavat aseensa ja käyvät taistoon pitääkseen ne poissa silmistä, maan alla tai mielisairaaloissa, siellä missä ne olivat lukittuina ennen.

Kuuluu välillä, että sitä olisi jotain maagista. Luonnonoikku, jollaista kukaan ei ole koskaan nähnyt, tai ainakaan muista nähneensä. Kyllähän sellaisen tunnistaisi, jos se kävelisi kadulla vastaan, onhan sillä vähintäänkin sateenkaaren väreissä hehkuva harja tai pirunsarvet päässä. Joidenkin mielestä se on mahtavaa ja halutaan paijata, toisten mielestä se on aihe kaivaa kivääri esiin ja ripustaa ruhon pää seinälle.

Koko juttua käsitellään täysin väärältä kannalta. Ajatellaan, millaista olisi olla hirviö ja miten vaikuttaisi elämään jos olisi sellainen tai jos tapaisi sellaisen. Mutta ei ajatella, millaista on yrittää olla muiden kaltainen, kun sormissa töröttää senttien mittaiset terävät kynnet ja valkoisen paidan läpi kuultaa vihreä iho, kun pitää varoa sanomasta sanaakaan ettei suusta pääse epäinhimillistä rääkäisyä.

Olen oppinut, että jos on hirviö, kannattaa välttää ihmiskontakteja ylipäätään ettei satuta ketään vahingossa. Pientä huolimatonta raapaisua ei saa kuitattua millään. Ihmiset eivät osaa olla hiljaa. He ovat mestarisuunnittelijoita, kun kyse on sosiaalisesta Helvetistä. Tämä johtaa siihen että pitää peitellä kehossaan kohtia, jotka voivat aiheuttaa ikävää huomiota. On kömpelöä yrittää piilottaa selästä rehottavia siipiä pitämällä takkia päällä sisälläkin, mutta epämukava tunne ja siltikin näkyvät terävät kohoumat ovat parempi kuin vapaus, joka vetää mukaansa huonosti naamioitua ihmettelyä ja fyysisen väkivallan uhkaa.

Ja se kauhu, kun siivet ovat painavat ja inhottavat ja antaisi kirjaimellisesti mitä tahansa päästäkseen niistä eroon. Vaikka sen hintana olisi vuoren verran rahaa, kiduttavaa kipua, vuosien aika ja loppuiäksi ihoon piirtyvät arvet. Helpotus olisi niiden kaikkien arvoista. Kukaan ei kykenisi enää katsomaan, koskemaan, haaveilemaan, arvioimaan. Vapaus on korvaamatonta, mutta sitä ei itsestä riippumattomista syistä kykene tavoittamaan. On kohtia käsissä, jotka ovat peittyneet suomuilla. Ne kasvavat aina uudestaan vaikka kuorisi itsensä verille.

Jos kaikki olisivat hirviöitä edes hetken, nekin jotka hirviöitä inhoavat, kukaan ei haluaisi olla hirviö. Kukaan ei sanoisi, että hirviöt ovat hirviöitä saadakseen huomiota, ei kukaan väittäisi hirviöiden vaativan huomiota turhan takia, eikä kukaan vähättelisi sitä olemassaoloa ja ongelmaa.

On vaikeaa olla sellerinvarsi petuniapenkissä, se jota ei oteta tosissaan keskustelussa, työhaastattelussa tai treffeillä. Hirviö on helppo heittää pois sen jälkeen kun sillä on kiillotettu oma sädekehä, tai kun siitä on puristettu pari juorua työpaikan kahvipöytään. Eihän silloin ole mitään oikeuksia. Ei oikeutta olla oma itsensä, muiden ihmisten tai edes lain silmissä. Ei oikeutta ilmaista itseään, sillä se horjuttaa yhteiskunnan perustavanlaatuisia rakenteita, säikäyttää vanhukset ja mädättää lastemme aivot. Eikä oikeutta ihmisyyteen, koska eihän hirviö ole ihminen. Jopa valtionjohdossa sanotaan, että ihmisarvossa on kyse siitä, keille sen antaa.