Olinpa kerran

Anniina Mustonen, Herttoniemen yhteiskoulu, 20. tammikuuta 2017

Olipa kerran, kerran vuosia sitten muuan tyttö menossa juuri nukkumaan illan laskeutuessa kodin ylle. Ennen nukahtamista tytön isällä oli tapana lukea iltasatu tytölle ja tämän veljelle keltakantisesta Olipa kerran -kirjasta. Lasten lempisatuihin kuuluivat Tiitiäisen tuluskukkaro, Tittelin Tuure, Auringosta itään ja Kuusta länteen sekä Pieni merenneito. Sinä iltana isä kuitenkin luki lapsukaisille sadun, jota eivät olleet vielä kuulleet.

Kaikki lapsuuteni satukirjat asuvat vieläkin siinä samassa talossa, jossa pienenä niitä kuulin. Asun itsekin siinä talossa, tosin en enää jaa huonetta isoveljeni kanssa, hän jakaa sen nykyään pikkuveljeni kanssa. Satuja ei enää meillä lueta, olemme kaikki kasvaneet jo ”liian isoiksi”. Tai ehkä sadut ovat vain muuttaneet muotoaan, ne eivät ole enää satukirjan sivuilla.

Minua kiehtoivat aina saduissa myyttiset tai valvemaailmasta poikkeavat hahmot ja olennot. Pieneltä merenneidolta leikattiin kieli pois, se oli tosi hurjaa! Tiitiäisen tuluskukkarossa oli kolme koiraa, joista yhden silmiä kuvailtiin kahvikupin, toisen lautasen kokoisiksi. Kuvittelin koirat aina jättikokoisiksi ”ruttukoiriksi” eli mopseiksi. Mielikuvitus tosiaankin laukkasi vähintään yhtä kovaa jääkarhu Auringosta itään ja Kuusta länteen -sadussa (jonka ansiosta muistan nykyään, mistä Aurinko nousee ja minne se laskee).

Lapsena lempilastenohjelmani – tai yksi niistä – oli H. C. Andersenin sadut. Se toi joitain kirjoista kuulemiani satuja eloon sekä kertoi täysin uusia. Silloin ohjelmaa katseli tyytyväisenä ymmärtämättä kertomusten sanomaa tai teemaa: puhuva pullonkaula vain kiersi maailmaa virran mukana ja päätyi lopulta takaisin sinne, mistä oli lähtenytkin. Toki tarinat silloinkin jo opettivat paljon asioita, mutta opetukset jäivät epäsuorasti mieleen, alitajuntaisina. Nykyään osaan tulkita, että pullonkaulasadussa sanoma kietoutui sanonnan ”koti on siellä missä sydän on” ympärille.

En muista sanatarkasti kaikkia satuja, joita olen kuullut ja nähnyt, mutta silti minulla on kirkkaassa muistissa kokemuksia ja hetkiä, joissa sadut ovat olleet läsnä. Meillä oli minun ja veljeni huoneessa punainen kasettisoitin, josta kuuntelimme välillä iltasatuja ja seurasimme tarinaa kasetin mukana tulleesta vihkosesta. Eräässä tarinassa seikkaili pikku hirviöitä, jotka söivät yömiaista. Se inspiroi minuakin lähtemään yöpalalle keittiöön. Tosin matkani pysäytti se, että luulin muualla talossa olevan sysipimeää ja pelottavaa, vaikka kello olikin ehkä yhdeksän illalla ja vanhemmat valvoivat oven toisella puolella. Toisessa tarinassa kerrottiin Arielin joulusta, ja tanssin laulujen tahtiin elekielellä. Muistan seisseeni sängylläni ja esittäneeni, kuinka laitan jotakin kaulaan kasetin laulaessa ”Helmet pankaa kirkkaasti kaulaan, lalalalalaa lalaalaa lalaa!” ja isoveljeni nauraessa omalla sängyllään.

Tosiaan, vaikka pienenä toisin saattoi ajatella, eivät sadut ole pelkkiä sanoja paperilla, kirjoitettu lasten iloksi. Sadut ovat ruokkineet pientä mielikuvitusta, joka on vuosien saatossa kasvanut minun mukanani. Samoin niiden opetukset ovat vahvistaneet nykyistä maailmankuvaani ja arvopohjaani. Sadut ovat myös vahvana osana eläviä muistikuvia. Jos olisin kuullut aivan erilaisia satuja, tai en satuja ollenkaan, olisivatko asiat elämässäni nyt ja tulevaisuudessa toisin?

Sinä iltana isä luki lapsilleen sadun, joka sai vedet tirskahtamaan silmistä ja naurun kumpuamaan vatsan pohjasta. Isä oli löytänyt Ella-kirjat, jotka naurattivat heitä niin, etteivät lapset vielä tänäkään päivänä ole kuulleet kirjaa kokonaan.