”Kannan aina mukana kirjaa tai lehteä kun menen jonnekin, toivoen että päivän aikana tarjoutuisi pieni hetki lukea”

Anri Väre, 10. huhtikuuta 2017

Koko Hubara on Ruskeat Tytöt -median perustaja, vapaa kirjoittaja ja kääntäjä. Hänen esikoisteoksensa, esseekokoelma Ruskeat Tytöt ilmestyi huhtikuussa 2017.

Kerro hieman itsestäsi ja suhteestasi lukemiseen, minkälainen lukija sinä olet?
Kerron kirjassani Ruskeat Tytöt esseessä ”Tarina Zorasta, Tonista ja pienestä jemeniläisestä kirjatoukasta” seikkaperäisesti siitä, millainen lukija olen, mutta tiivistetysti: lukeminen on aina ollut minulle ikään kuin yksi kotimaa. Menen sinne kun haluan tuntea olevani kotona, olen tehnyt niin siitä saakka kun opin 4-vuotiaana lukemaan (sitä ennen minulle luettiin joka päivä ääneen). Herään aamuisin kello viiden aikaan, jotta ehtisin lukea, koska nykyisin työni on niin hektistä, etten jaksa lukea iltaisin – paitsi silloin kun lapseni katsoo lastenohjelmia, silloin nappaan aina jonkun kirjan tai lehden käteen ja otan pienen hetken itselleni. Kannan aina mukana kirjaa tai lehteä kun menen jonnekin, toivoen että päivän aikana tarjoutuisi pieni hetki lukea.

Mikä lukemisessa on parasta?
Lukemisessa parasta on se, että pääsee kurkistamaan toisiin elämiin. Minua aina ärsyttää kun lukemistani kirjoista tehdään elokuvia, koska ne eivät koskaan näytä siltä miltä olen ne lukiessa kuvitellut. Lukemisessa minulle tärkeää on myös samastumisen kokemus. Olen elänyt koko elämäni yhteiskunnassa, missä näköiseni ihmiset eivät ole näkyvillä, joten kaunokirjallisuus on ollut minulle tärkeä väylä löytää tyttöjä, joiden elämässä on jotakin samaa kuin omassani. Sellaisia kirjoja on yllättävän vähän, ja etsin niitä yhä lakkaamatta.

Mikä on paras lukukokemus tai muisto lukemiseen liittyen?
Olen lukenut ihan hirveästi jo lähes 30 vuotta, joten on vaikea muistaa mitään yksittäistä tapahtumaa tai muistoa. Mutta isoisäni oli lapsuudessani töissä kustantamoissa ja oli aina ihana päästä vierailuille hänen työpaikalleen ja ostamaan kirjoja kustantamojen omista myymälöistä Uudenmaankadulla ja Bulevardilla. Sain aina valita ihan mitä tahansa kirjoja ja lastasimmekin aina auton takakonttiin monta kassillista.

Kehen kirjan henkilöön olet samaistunut eniten?
Samastumista on erilaista, sellaista vähän yleisempää ja sitten spesifiä, hahmoja joiden elämät muistuttavat jollakin tapaa omaani. Joan Didionin esseissä on sellainen kieli ja rytmi, jotka tuntuvat kotoisilta, Zora Neale Hurstonin teoksen Their Eyes Were Watching Godin päähahmo Janie on tärkeä, samoin monet henkilöt Zadie Smithin ja Jonas Hassen Khemirin kirjoissa. Jälkimmäisissä on erilaisia ruskeita hahmoja, jotka tekevät ihan tavallisia asioita ja mokailevat, eikä kyse ole pelkästään tai aina lainkaan ruskeudesta. Se on aina tuntunut lohdulliselta ja mukavalta.

Minkä kirjan miljööseen haluaisit matkustaa?
Ihana kysymys! Juhani Ahon Yksin-kirjan Pariisi on aina ollut minulle houkutteleva ja tärkeä, ja varmaankin vaikutti aikanaan siihen, miksi lähdin täältä hetkeksi Pariisiin asumaan. Khemirin Tukholma tulee mieleen aina kun käyn siellä. Didionin Kalifornia- ja Hawaii-kuvaukset ovat upeita, mutta vielä en ole niissä päässyt käymään.

Mikä kirja on tehnyt sinuun suuren vaikutuksen?
Näitä on lukematon määrä. Kaikki edellämainitut kirjailijat ja heidän teoksensa ovat todella tärkeitä. Lisäksi Toni Morrisonin Sinisimmät silmät sekä Minun kansani, minun rakkaani, Shulamith Firestonen Airless Spaces, Jhumpa Lahirin Kaima ja Tulvaniitty, Siri Hustvedtin monet kirjat kuten Kaikki mitä rakastin, Säihkyvä maailma ja Lumous. Kaikissa käsitellään minusta hienoilla tavoilla sukupuolta, niin sanottua ”rotua”, vanhemmuutta, lapseutta, juutalaisuutta, taidetta, mielen haurautta ja kolonialismin vaikutuksia arjessa. Ne ovat asioita, joihin huomaan usein etsiväni vastauksia kaunokirjallisuudesta.

Olet myös itse kirjoittaja ja hiljattain sinulta ilmestyi kirja Ruskeat Tytöt. Kirjan ohella lanseerattiin myös saman niminen verkkolehti. Mikä on Ruskeat Tytöt?
Ruskeat Tytöt on käsite, jolla tarkoitan rodullistettuja ihmisiä, eli ihmisiä jotka tulevat nähdyksi tietyin ikiaikaisten stereotypioiden kautta, koska he eivät ole valkoisia. Meillä ei suomen kielessä ole sanaa kaltaisilleni ihmisille, joten kehitin sanaparin Ruskeat Tytöt. Nyt se on todellakin myös media, ensimmäinen suomalainen media, jonka tekijät ovat käytännössä kaikki rodullistettuja suomalaisia. Toivoisin että työni olisi keskustelunavaus siitä, millaista on olla ruskea ihminen Suomessa 2000-luvulla ja että kirjalliset ja mediakentät avautuisivat keskustelun myötä meille aiempaa paremmin.

Miksi sillä on väliä, kuka on kirjoittaja?  
Sinänsä sillä, kuka on kirjoittaja ei ole väliä. Ei kirjailijan tarvitse välttämättä kirjoittaa vain siitä, mikä on itselle tuttua. Taide on vapautta, mutta vapauden mukana tulee vastuuta. Sillä on merkitystä, miten kirjailija kirjoittaa esimerkiksi hahmot, jotka eivät ole hänen kaltaisiaan, esimerkiksi miten kantasuomalainen kirjailija kirjoittaa ruskeat hahmot, miksi hän valitsee juuri heidät ja mitä hän yrittää sanoa. Siinä kontekstissa, että suomalainen kirjallisuus ei ole ollut auki meille (Suomessa ei ole yhtään rodullistettua kustantamon omistajaa, kustannustoimittajaa, lisäkseni lehden päätoimittajaa jne. ja kirjailijoitakin vain muutama hassu), on hassua että valkoiset ihmiset kirjoittavat yhä uudelleen meistä tarinoita, jotka usein ovat ohuita ja stereotyyppisiä ja kiusallisia – ja saavat siitä elantonsa ja tulevat palkituiksi. Tämä on minusta ongelmallista.

Uskotko, että kirjallisuuden avulla voidaan vaikuttaa asioihin kuten esimerkiksi rasismi tai syrjintä?
Miksei. Kirjallisuus ei ole mikään erillinen asia yhteiskunnassa, vaan osa sitä. Sanoilla ja puheella tuotetaan todellisuutta. Kaunokirjallisuus voi avata mieliä ja sydämiä ja lisätä ihmistenvälistä ymmärrystä. Fiktiivisten tarinoiden kautta voidaan myös opettaa historiallisia ja nykyhetken faktoja. Minulle tulee mieleen esimerkiksi Junot Diazin kirja Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä, jossa käsitellään hyvinkin seikkaperäisesti Dominikaanisen tasavallan historiaa – en tiennyt aiheesta mitään ennen kuin luin kirjan, mutta sen myötä minulle avautui monta uutta tasoa siihen, miten rasismi, orjuus, kolonialismi ja sellaiset asiat toimivat ja vaikuttavat.

Lukeminen on.. kirjoittamisen lisäksi ainoa asia, missä tiedän olevani hyvä.

Kuva: Toni Härkönen