Hyvää käännöstä ei huomaa lukiessa
Suomeksi julkaistaan vuosittain satoja vieraista kielistä käännettyjä teoksia. Lähes jokainen lukemisen ystävä lukee käännöskirjallisuutta, ainakin joskus, usein edes tajuamatta sitä. Mutta onko käännöksissä eroja, ja mikä tekee käännöksestä hyvän? Sen selvittämiseksi päätin haastatella muutamia alan asiantuntijoita.
Aluksi otin yhteyttä Agricola-raadin jäseneen, Helsingin yliopiston saksan kielen emeritaprofessoriin, käännöstieteilijä Liisa Tiittulaan. Agricola-raati päättää vuosittain Suomen suurimman kaunokirjallisuuden käännöspalkinnon, Agricola-palkinnon saajan. Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton, sekä Suomen kirjasäätiön jakamaa palkintoa on jaettu jo vuodesta 1958.
Tiittula kuvaa hyvää käännöstä lausahduksella: ”Taitava kääntäjä osaa käyttää suomen kielelle tyypillisiä keinoja tuottaessaan alkuperäistä kieltä vastaavan tekstin.” Tätä voidaankin ehkä pitää tiivistettynä määritelmänä hyvälle käännökselle. Erinomaisen käännöksen on siis oltava sekä hyvää suomen kieltä, että sisällöltään ja tyyliltään vastattava alkukielistä teosta mahdollisimman paljon.
Tiittulan mukaan suomentajan on autettava lukijaa ymmärtämään, mikä onkin suomentajalle suuri ja vaativa työ. Käännöksen on välitettävä kirjan tunnelma ja asioiden merkitykset, kielestä ja kulttuurista toiseen. Alan ymmärtämään, että eri kielissä sanojen merkitykset voivat olla hyvin erilaisia suomen kieleen verrattuna. Suomalaislukijalle yhdentekevältä tuntuva sananvalinta voi olla merkityksellinen. Murteiden ja puhetapojen luonteva kääntäminen toiselle kielelle on hyvin vaikeaa ja luovuutta vaativaa. En osaa edes kuvitella, miltä vaikkapa savolaismurre kuulostaisi englanniksi käännettynä.
Joskus suomentajan on lisättävä erillisiä selityksiä auttaakseen lukijaa ymmärtämään kirjan käsitteitä. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää Fjodor Dostojevskin romaania Riivaajat, jonka suomennoksella Martti Anhava voitti tänä vuonna Agricola-palkinnon. Kyseistä suomennosta kehutaan näiden “suom. huom.” -nimelläkin tunnettujen alaviitteiden käytöstä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Venäjälle, josta monellakaan nykylukijalla ei ole kovin hyvää käsitystä. Suomentajan selitykset ajan erikoisuuksille ovatkin enemmän kuin tarpeen.
Toinen juttua varten haastattelemani henkilö, Agricola-raatiinkin kuuluva suomentaja Kristiina Drews, korostaa hänkin kielten välisten erojen välittämisen vaikeutta kirjaa käännettäessä. Hänen mukaansa erityisen vaikeita käännettäviä ovat sanaleikit ja vitsit. Tähän voi samaistua, kun miettii, miten voisi saada kiinalaisen ymmärtämään suomalaisia ruotsalaisvitsejä tai kääntää englanniksi klassikkovitsin “Tuu kattoon kattoon kun kärpänen tapettiin tapettiin”. Vuonna 2024 Mikael Agricola -palkinnon voittikin Aleksi Milonoff suomennoksellaan John Irvingin Viimeisestä tuolihissistä. Käännöstä kehutaan muun muassa kirjailijan omalaatuisen huumorin taitavasta tulkinnasta.
Aikuisten käännöskirjallisuuden lisäksi Suomessa jaetaan palkinto myös parhaille lasten- ja nuortenkirjojen käännöksille: Aarresaari-palkinto, jonka IBBY Finland jakaa joka toinen vuosi. Haastattelin Aarresaari-palkintoraadissa mukana olevaa käännöstieteilijä Anne Ketolaa, saadakseni selville, miten lasten- ja nuortenkirjojen kääntäminen eroaa aikuisten kirjojen kääntämisestä, vai eroaako se ollenkaan?
Ainakin parhaan käännöksen palkitsemista vaikeuttaa se, että kirjojen välillä voi olla valtavia eroja. Esimerkiksi pikkulasten kuvakirjaa ja paksuhkoa nuortenromaania on hyvin vaikea verrata keskenään, mikä Ketolan mukaan tekee Aarresaari-palkinnostakin hyvin haastavan jakaa.
Ketola kertoo, että varsinkin lastenkirjojen kääntämisen yksi haaste on saada kirja kuulostamaan hyvältä myös ääneen luettuna. Lastenkirjoissa on myös usein lapsikertoja. Tällöin tekstin on käännettynäkin kuulostettava luontevasti lapsen kertomalta. Voisin myös kuvitella, että nuortenkirjoissa on nuorten puheen kääntämisessä samanlainen haaste. Nuorten käyttämä slangi ja muotisanat vaihtelevat eri kielissä, ja joskus nuorten käännöskirjoja lukiessani olenkin törmännyt sanoihin, joita suomalaisnuori ei koskaan käyttäisi. Monilta osin lasten- ja nuortenkirjojen suomentaminen ei kuitenkaan erityisemmin eroa aikuisten kirjojen suomentamisesta, ja tärkeintä on kirjan sanoman ja tunnelman välittäminen kielestä toiseen.
Kristiina Drewsin mukaan hyvästä käännöksestä ei huomaa, ettei kyseessä ole alun perin suomenkielinen kirja. Haastattelujeni perusteella tämä tiivistää käytännössä sen, mitä hyvä käännös on. Parhaimmillaan siis tämä näkymättömäksi jäävä luova työ välittää alkuteoksen kokonaisuudessaan lukijalle, huonoimmillaan lukija ei ymmärrä, mitä kirjassa edes yritetään sanoa. Kääntäjät tuovat yhä uusia tarinoita lukijan ulottuville, ja sillä on väliä, tehdäänkö se huolella ja ammattitaidolla.
Kirjoittaja on Lukufiiliksen toimituskuntalainen. Jutun on mahdollistanut Jenny ja Antti Wihurin rahasto.