Merja Mäki: ”Kirjoittaminen on tapa käsitellä kaikkea koettua, ja minun keinoni jäsennellä on sadunomaisuus”

Mäki kirjoittaa sekä ihmesatuja että reaalifantasiaa aikuisille. Mäen tekstien ominaispiirre on rikas ja kutkuttava kieli. Hänellä on myös äidinkielenopettajana sanottavansa lukutaidosta.

Kerrotko vähän itsestäsi. Kuka olet, mitä teet kirjallisuuden parissa? Mitä harrastat?

Minulta on tänä vuonna julkaistu romaani Kaksi vettä sekä kuvitettu saturomaani Unilehmän joulutarina. Kaksi vettä on aikuisille suunnattu dystopia. Tänä vuonna olen myös mukana yhteisessä satukokoelmassa Seikkailuja satumaissa sekä kahdessa eri novelliantologiassa, joihin kirjoittamani novellit ovat reaalifantasiaa aikuisille.

Aiemmin olen kirjoittanut varhaisnuorille kaksi Venesataman Tillinka -romaania, ja niitä on luonnehdittu ihmesaduiksi. Harrastan kuvataiteita.

Kirjoitat sekä lapsille että nuorille aikuisille ja aikuisille. Kumpi on haastavampaa?

Sekä saduissa että aikuisille suunnatuissa teksteissä on omat haasteensa. Uuden fiktiivisen maailman rakentaminen vaatii aina aikaa ja suunnittelua huolimatta siitä, minkä ikäisen lukijan toivotaan maailmassa liikuskelevan. Käsikirjoituksen liuskamääräkin on esimerkiksi varhaisnuorten Tillinka-romaaneissani melkeinpä sama kuin aikuisille suunnatussa Kaksi vettä -romaanissa.

Koen, että fiktiiviset henkilöhahmot tulevat luokseni melko valmiin oloisina ja määrittävät sitä, millainen tarina heistä syntyy. Sillä ei lähtökohtaisesti ole niinkään väliä, onko tarina tarkoitettu kerrottavaksi aikuisille vai lapsille (vaikka toki kohderyhmää on ajateltava työskentelyn eri vaiheissa paljonkin).

Lajiksi olet valinnut sadut ja fantasian. Mikä sinua juuri näissä puhuttelee?

Sadussa puhuttelee ihmeen mahdollisuus. Kun reaalimaailman lait eivät päde ja mikä tahansa on mahdollista, kykenen todella päästämään mielikuvitukseni valloilleen. Satua kirjoittaessani voin kysyä loputtomasti ”entä jos”, ja se tuo vapauden ajatella.

Kaksi vettä (Nordbooks, 2017) -teoksen eräänä kantavana teemana ovat rajojen, sääntöjen ja perinteiden kyseenalaistaminen. Voiko fantasian kautta kirjoittaa meidän yhteiskunnastamme, ja kertoa oman yhteiskuntamme ongelmista? Tuleeko sinulle mieleen fantasia- tai scifiteosta, joka olisi ”todempi” kuvaus nykypäivästä kuin vaikkapa todenmukainen romaani?

Varmasti fantasiatarina voi vertautua omaan yhteiskuntaamme. Ehkä kirjallisuuden avulla voi kiinnittää yksilön huomion siihen, mihin se ei tämän omassa elinpiirissä normaalisti kiinnittyisi. Tarina vieraannuttaa tuttuja asioita; vaikkapa pieni yksityiskohta tutussa paikassa huomataan eri tavalla merkittävänä fiktiivisen päähenkilön silmin.

Kirjallisuudessa lienee aina perimmiltään kyse siitä, mitä on olla ihminen. Kun lukija eläytyy hetkeksi fiktiivisten henkilöhahmojen elämään, hän oivaltaa varmasti hyvin erilaisia tapoja kokea maailmaa.

Siiri Enorannan Josir Jalatvan eriskummallinen elämä (2017) käsittelee muun muassa sukupuolisuutta ja pohtii sukupuolen rajoja siten, että toisen päähenkilön keho vaihtuu aika ajoin, vaikka mieli pysyy samana. Toinen päähenkilö puolestaan rakastaa häntä, vaikka tämän kehojen vaihtuminen onkin tietenkin epämiellyttävää. Tämä on ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki siitä, miten sukupuolen merkitystä voidaan käsitellä fantasiakirjallisuudessa hyvin erilaisilla keinoilla kuin realistinen romaani sitä käsittelisi. Enoranta ei pitäydy sukupuolen merkityksen pohdinnassa vaan hän päättää vaihdella henkilöhahmonsa kehoja ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kielesi on huomiotaherättävän rikasta, ja luot mielikuvituksekkaita, uusia sanoja, jotka kuitenkin ovat hyvin ymmärrettäviä. Syntyvätkö uudet ilmaisut luontevasti, vai joudutko painiskelemaan niiden kanssa?

Uudissanan synnyttää tarve. Esimerkiksi Kaksi vettä -romaanissa päähenkilö Tijua suojautuu sodan uhalta kuulumalla uskonpiiriin. Piiri tahtoo palata menneisyyteen, jossa eri sukupolvet saattoivat asua yhdessä ja yhteisöllisyys merkitsi enemmän kuin tarinan tapahtuma-ajankohtana. Uskonpiiri haluaa erottautua ulkopuolisesta maailmasta mahdollisimman selkeästi. Tämän takia nousi tärkeäksi luoda sanastoa, jonka vain uskonpiirin jäsenet tuntevat, samalla tavalla kuin eri ammattiryhmiin kuuluvia ihmisiä sitoo ammattisanasto tai vaikkapa rakastavaisia vain kahdenkesken käytetyt hellittelynimet.

Kirjassa uskonpiiri on melko nuori, ja heille on tärkeää uudet, uskonpiiriin syntyneet jäsenet. Sanasto liittyy siis paljolti raskauteen. Uskonpiirin koko nimi on Veden ja maan liittolaiset, jossa vesi merkitsee naista. Nainen on pyhissä kirjoituksissa kuin joki uomassaan. Kun joenuomassa on salaisuus, eli syntymätön lapsi, naisesta tulee uomahinen. Lapsi on vielä piilossa uomassa, joten hän on uppoinen.

Mikä oli Kaksi vettä -teoksesi alkusysäys? Pysyikö tarinan idea samana alusta loppuun saakka?

Kaksi vettä oli aluksi tarkoitus kirjoittaa novelliksi. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että idea onkin romaanin kokoinen. Idea syntyi, kun luin uutisia siitä, miten suuria määriä ihmisiä erosi eri uskontokunnista joitain vuosia sitten. Samaan aikaan luin Isossa-Britanniassa kehitetyistä keinohedelmöitystekniikoista, joissa lapsi sai kolme geneettistä vanhempaa. Ihmisyys oli jollain tavalla muuttumassa, ja siihen vaikutti yksilöllisyyden korostaminen ja vuosikymmenten aikana kasvanut vapaus valita. Ihmisessä voisi myös olla jotain perustavanlaatuisesti uudenlaista, jos tällä olisi kolme vanhempaa. Minua kiinnosti yhteisö nimenomaan siitä näkökulmasta, minkä verran jäsen lopulta tarvitsee yhteisöään. Idea muokkaantui jonkin verran sen mukaan, mitä tarina vaati.

Kerro vähän mutta liikaa paljastamatta Tijuanasta (Saara) ja Audreystä. Onko heissä mitään samaa itsesi kanssa? Mitä ihailet heissä?

Tarinan alussa Saara on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja matkustaa vanhemmiltaan salaa tarunhohtoiselle Kydonian saarelle töihin. Hän on aika ujo ja arka, mutta tapaa vetovoimaisen Audreyn, ikätoverinsa. Audreyn kanssa Saara oppii asettamaan toisen edun omansa edelle, mutta se ei olekaan tulevaisuuden kannalta pelkästään hyvä asia.

Tyttöjen tiet eroavat, Saarasta tulee uskonpiirinsä myötä Tijua, ja hän kasvaa aikuiseksi. Tijua on unohtanut, kuka on, koska hän on sulautunut niin tiiviiksi osaksi uskonpiiriään ja yhteisöään. Hän ei ole vuosikausiin kuullut Audreysta sanaakaan, mutta kun he sattumalta jälleen tapaavat, itsevarma Audrey ravistelee hänestä esiin hänen omat unelmansa ja toiveensa.

Tijua kasvaa riippumattomaksi kenestäkään tai mistään. Kuitenkin siinäkin tulee raja, minkä verran kannattaa tehdä täysin oman mielensä mukaan.

Tunnistan jotain tuttua erityisesti Tijuan nuoruuden samanaikaisessa päättäväisyydessä ja epävarmuudessa. Olen kuitenkin ihmisenä hyvin erilainen kuin kumpikaan näistä henkilöhahmoistani. Kirjoittaessani eläydyin voimakkaasti henkilöhahmojeni kokemusmaailmaan, ja minusta kirjoittamisessa yksi parhaista asioista on juuri se, että saa heittäytyä.

Jos saisit nyt matkustaa aivan minne tahansa aikaan ja paikkaan kirjoittamaan, minne menisit?

Itse asiassa kirjoittaminen on minulle joka kerta matka fiktiiviseen maailmaan, esimerkiksi Kaksi vettä -romaanin kohdalla ensin Kydonian saarelle ja sitten lähitulevaisuuden Helsinkiin. Jotta matkalle fiktiivisiin maailmoihin voi vapaasti lähteä, oman elämäni täytyy olla melko tasaista ja rauhallista. Siksi oma työhuone on paras paikka kirjoittaa, sillä siellä minua ympäröivät omat tarinat ja oma metsä, joka on tähän asti ollut portti aika moniin kuvitteellisiin maailmoihin.

Olisiko sinulla antaa muutama lukuvinkki?

Lukuvinkkinä voisin tarjota lapsille Mervi Heikkilän selkokirjaa Kissatalon asukit (2017), nuorille Päivi Artikaisen Fuengirolaan sijoittuvaa romaani Adiós (2016) ja aikuisille Anne Leinosen Metsän äiti -romaania (2017).

Olet kirjailijan lisäksi äidinkielen opettaja. Kuinka tärkeänä pidät tätä roolia elämässäsi? Kuinka tärkeä rooli äidinkielenopettajilla on yhteiskunnassa? Olisiko sinulla vinkkejä tai näkemyksiä nuorten lukutaidon parantamiseen?

Äidinkielen ja kirjallisuuden sekä kirjailijan roolit tukevat toisiaan. Kun opetan kirjallisuutta, opin samalla itsekin valtavasti ja tulee luettua paljon, mikä on kirjoittamiselleni eduksi. Nuorten näkemykset ja tulkinnat heidän lukemistaan romaaneista opettavat valtavasti.

Jos olisin pelkästään opettaja, uppoutuisin syvälle oppiainesisältöihin, mutta innostuisin kirjallisuuden uusista tuulista varmaankin nykyistä harvemmin tai seuraisin kirjailijoiden käymiä ajankohtaisia keskusteluja vähemmän. On hyvä, että pystyn keskustelemaan kirjallisuudesta nuorten kanssa sekä lukijana että kirjailijana. Yleisesti ottaen kirjailija kuitenkin vaikuttaa olevan nuorista usein vähintään yhtä kiinnostava kuin hänen kirjansa. Samalla olen roolimalli sekä lukevasta että kirjoittavasta aikuisesta.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan työ on hyvin tärkeää, koska oppiaineessa opiskeltavat lukemisen ja kirjoittamisen perustaidot heijastuvat opiskelijan menestykseen kaikissa muissakin opinnoissa ja myöhemmin työelämässä. Itse yritän innostaa lukiolaisia lukemaan siten, että toisinaan lukemisessa ei ole mitään tavoitetta. Oppitunnilla voi olla lyhyitäkin hetkiä, joiden aikana luetaan, eikä romaania ole tarkoituskaan saada luettua loppuun asti tai käsitellä sitä kattavasti jossain arvioitavassa työssä.

Teemme toisinaan myös ohjattuja luovan kirjoittamisen harjoituksia, ja voimme vaikka tipauttaa ne luokassani olevaan Ihanien ajatusten laatikkoon, josta sitten jaan ne sattumanvaraisesti lahjaksi kirjoittajien kurssikavereille. Innostus tulee tekemisen kautta.

Olen huomannut, että vaikka yleisesti ottaen lukuinto olisikin vuosien mittaan hiipunut, niin tarinankerronnan viehätys ei ole laimennut. Esimerkiksi suullisesti kertomani juonireferaatit kiinnostavat, ja melkein aikuinenkin opiskelija nauttii siitä, että joku lukee kaunokirjallisuutta ryhmälle ääneen. Kun teemme luovan kirjoittamisen harjoituksia, huomaan selvästi, että myös vain vähän lukevilla ja kirjoittavilla opiskelijoilla on aivan luontainen taju draaman kaaresta.