Anne Hänninen – Mustat peilit, WSOY 2015
Mustat peilit on ensimmäinen lukemani Anne Hännisen teos, vaikka tämä on jo hänen viidestoista runoteoksensa. Uusi tuttavuus yllätti positiivisesti ja herättää halun tutustua myös hänen vanhempaan tuotantoonsa. Uusin teos sisältää helposti lähestyttävää ja oivaltavaa runoutta monipuolisilla teemoilla – ihminen ja ympäristö, luonto, teknologia, olemassaolo, todellisuus, näkeminen ja sokeus, ihmisen pimeä puoli, vanheneminen ja muistaminen. Lyhyet aforismit ja pidemmät runot löytävät tiensä todellisuuden heijastuspinnalle, tutkimaan sitä, miltä asiat näyttävät, mitä niiden takana on ja mitä jää jäljelle.
”Ei voi suojella itseään kuin käsilaukkua,
missä on passi ja avaimet.
Muistiin menetetyt nopeat elämän vuodet-
viillot veteen.
Mustaan paperiin valkoisella musteella.
Filmi hohtaa veden läpi, olet läikkynyt ylitse.
Ehtii kehittää itsestään kuvat,
kehykset häviävät.”
Hännisellä on huikaisevan kaunis tapa kuvata asioita ja tallettaa sanoiksi hetkien tunnelma. Erityisesti teoksen monet luontoon liittyvät runot jättävät pohtimaan kuvauksen hienoutta. Kirjoittajan sanoista kuultaa läpi läheinen suhde luontoon ja hän ottaakin useassa runossaan kantaa ihmisen toiminnan vaikutuksista ympäristöönsä. Teknologia kehittyy, mutta ketä se palvelee ja kenen kustannuksella? Ihminen ottaa itselleen ja elää itseään varten, mutta millä oikeudella?
”Se, että olemme osa luontoa,
ei poista hengen olemassaoloa.
Olemme poistamassa kummatkin.”
Mustat peilit on puhutteleva teos ja menee paljon syvemmälle, mitä osaan kuvailla. Jokainen joutuu katsomaan omaan peiliinsä runoja lukiessaan. Ja löytämään omat oivalluksensa. Ajatuksia herättävä ja kantaaottava teos on nautittavaa luettavaa ja raskaistakin aiheistaan huolimatta jättää kevyen olon. Lopulta mieleen jää kaunis. Ihmisellä on kyllä kyky tuhota, mutta onneksi myös unohtaa.
”Ilma on läpikuultavan kirkas lintujen laulusta,
kasteen silmissä päivien riemu
niin kuin kaikki olisi vielä mahdollista.”
****