Käsikirjoittamisessa pahinta on kirjoittaminen – ja muita asioita jotka jokaisen käsikirjoittajaksi haluavan pitäisi tietää

Emma Taulo, 26. syyskuuta 2017

Elokuvan alkutekstit alkavat. Hienojen kuvien ja musiikin päälle ilmestyy teksti: “Käsikirjoitus:” ja oma nimi. Silloin käsikirjoittaja liikuttuu. Ei siksi, että hän olisi jotenkin herkempi kuin muut, vaan siksi että vihdoin muutkin pääsevät näkemään henkilöt ja tapahtumat, jotka vuosia ovat eläneet vain käsikirjoittajan omassa päässä. Ja osin siksi, että käsikirjoituksen tie valmiiksi ohjelmaksi on ollut pitkä ja hidas, ja käskirjoittaja on onnellinen siitä että se on ohi.

Käsikirjoittaminen on hassu ammatti. Siinä keksitään työkseen kuvitteellisia ihmisiä, joille tapahtuu kuvitteellisia asioita, ja kirjoitetaan siitä kuukausikaupalla tiukasti määritellyn formaatin mukaisesti yhdeksi pitkäksi tiedostoksi. Tuloksena on teksti, jonka kourallinen ihmisiä lukee, joka harvoin päätyy elokuvaksi asti, ja jos päätyykin, kehut lopputuloksesta saa usein esimerkiksi ohjaaja. Käsikirjoittaminen on ristiriitaista, rankkaa ja vaikeaa – ja se on paras ammatti, jonka tiedän.

Minusta tuli käsikirjoittaja vasta ns. aikuisena. Vaikka tiesin viisivuotiaasta asti, että haluan kirjoittaa, en uskaltanut uneksia käsikirjoittamisesta vaan äidinkielenopettajan, toimittajan ja joskus vahingossa dramaturgin urasta (1980-luvulla Hämeessä tyttöjä opetettiin olemaan vaatimattomia tavoitteissaan). Opiskelin useamman vuoden viestintää yliopistossa ennen kuin annoin periksi ja hain opiskelemaan käsikirjoittamista ammattikorkeakouluun. Sen jälkeen olen kirjoittanut erilaisia käsikirjoituksia: dokumentti- ja realityohjelmia, lyhytelokuvia, draamasarjan ja yhden mobiilitarinan.

Jokainen käsikirjoitusprosessi on erilainen. Idea voi olla käsikirjoittajan, tuottajan, ohjaajan tai ohjelman tilaajan. Joskus se on fiktio, joskus perustuu kirjaan tai oikean ihmisen elämään. Yhteistä kaikille käsikirjoituksille on, että ne ovat elokuvan tai ohjelman pohjapiirustuksia. Käsikirjoitus ei koskaan ole itsenäinen teos, eikä sitä yleensä edes näe kukaan työryhmän ulkopuolinen. Se on työryhmälle kirjoitettu suunnitelma, jonka pohjalta ohjaaja, kuvaaja, äänisuunnittelija ja muut työryhmän jäsenet tekevät oman taiteellisen työnsä. Joskus käsikirjoitus kuvataan lähes sellaisenaan, usein siihen tulee muutoksia matkan varrella kun joku keksii paremman tai halvemman toteutustavan.

Ennen kuin työryhmä pääsee lukemaan käsikirjoitusta ja rakentamaan valmista elokuvaa, käsikirjoittajalla on jo takaanaan viikkojen taustatutkimusta, monen monta käsikirjoitusversiota, rahoituspalavereita, muokkaus- ja kommentointikierrosta ja lukemattomia kofeiininmakuisia pitkiä työpäiviä. Jos edes on päästy niin pitkälle – suurin osa Suomessa kirjoitetuista käsikirjoituksista ei päädy elokuviksi tai televisioon.

Ja jos teksti pääsee tuotantoon, saman aiheen parissa voi mennä pari vuotta – on siis valittava aihe, jonka pariin jaksaa palata uudestaan joka päivä. Muutenkaan inspiraatiota ei voi odottaa, vaan joka ikinen aamu pitää istua näytön eteen ja naputtaa, vaikka mielummin vaikka tiskaisi tai putsaisi viemärin tai soittaisi verotoimistoon. Käsikirjoittaessa pitää myös tehdä paljon töitä yksin silloin, kun olisi kiva jutella työryhmälle, ja tehdä töitä tuottajan ja ohjaajan kanssa silloin, kun olisi kiva kirjoittaa itsekseen ja keskittyä omiin ajatuksiinsa. Kaikilla on myös aina mielipide käsikirjoituksesta, ja palaute on varmasti keskenään ristiriitaista.

Lisäksi käsikirjoittamisessa pitää noudattaa sääntöjä. Jokaisella jaksolla ja kohtauksella on rakenne, joka kirjoittajan pitää hallita, jotta tarina on katsojasta tyydyttävä – ja samaan aikaan katsoja pitäisi pystyä yllättämään.

Miksi ihmeessä käsikirjoittaminen siis olisi paras ammatti, jonka tiedän?

Yksinkertaisesti: se on yhdistelmä matematiikkaa ja tutkimusmatkaa. Samaan aikaan saa sukeltaa uusiin maailmoihin, tutustua itselleen vieraisiin aiheisiin ja ihmiskohtaloihin sekä ratkaista ongelmia ja laittaa aivonsa töihin. Työn kaikkein palkitsevin osa eivät ole palkintojenjakotilaisuudet tai ensi-illat, vaan ne hetket kun keksii ratkaisun: juonenkäänteen, repliikin, puuttuvan henkilön tai tapahtuman, aiheen tai idean. Silloin kaikki vaikeudet unohtuvat, työpäivistä tulee pitkiä ja tekisi mieli vain kirjoittaa, vaikka pitäisi tiskata ja mennä salille ja soittaa vihdoin sinne verotoimistoon.

Käsikirjoittaminen on parhaimmillaan maagista, palkitsevaa ja nautinnollista. Ja kun ne alkutekstit vihdoin ilmestyvät ruutuun, käsikirjoittaja saattaa liikuttua myös siksi, koska ei haluaisi luopua jostain, josta on tullut tärkeä osa omaa itseä.

Emma Taulo on helsinkilästynyt käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka uusin draamasarja Seitsemäntoista ja Suomen ensimmäisen tubettajan mobiilitarina olivia_17 julkaistaan marras-joulukuussa.