Oudot ja häiritsevät asiat kiehtovat kirjailija Kelosaarta

Aura Nurmi, 20. marraskuuta 2017

Artemis Kelosaari kirjoitti julkean, häiritsevän ja kehutun esikoisteoksen nimeltä Omenatarha (Helmivyö). Kirjailija ja kriitikko Kelosaari tekee myös töitä spekulatiiviseen fiktioon keskittyvässä Osuuskumma-kustantamossa ja luo glamouria ja glitteriä tihkuvia lavarunoesityksiä. Hänen esikuvansa löytyvät 1800-1900 -luvun taitteen taiteilijoista, ja idean kirjaansa hän sai jo lukiossa.

Kerrotko hieman itsestäsi. Kuka olet, ja mitä olet julkaissut?
Olen Artemis Kelosaari, 28-vuotias Turussa asuva vapaa toimittaja-kirjailija. Esikoisromaanini Omenatarha ilmestyi tänä syksynä pienkustantamo Helmivyöltä. Lisäksi olen julkaissut novelleja antologioissa ja lehdissä.

”Omenatarha”, on kerronnaltaan varsin suoraviivaista ja anteeksipyytelemätöntä. Kirjallisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla kutsua marginaaliseksi. Tapahtumapaikkana on viktoriaanisen ajan Lontoo ja tarinan keskiössä Apple Cinnamon -nimisen mieskurtisaanin ja nuoren Strawberryn suhde, jota kuvataan välillä roisistikin. Miksi halusit kirjoittaa tämän kirjan? 
Tarkkaan ottaen kirjan tapahtumapaikkana on edvardiaaninen Lontoo, eli 1900-luvun alkuvuosikymmen — viktoriaaninen aika päättyi kuningatar Viktorian kuolemaan 1901. Historianörtti puhuu! Olin lukion tokaluokkalainen, kun keksin kirjan keskeisimmät hahmot ja aloin kirjoittaa romaanin aivan ensimmäistä versiota. Inspiraationa toimivat kirjailija Oscar Wilden oikeudenkäynnit: hänethän tuomittiin vuonna 1895 kahdeksi vuodeksi vankeuteen ”törkeän siveettömyyden” eli selkokielellä miestenvälisen seksin vuoksi, ja todistajina oikeudessa oli miesprostituoituja. Romaanista oli vuosien varrella useita eri versioita ja se ehti lojua pöytälaatikossakin pari vuotta, ennen kuin sitten tutustuin Juri Nummeliniin, joka oli juuri perustamassa Helmivyö-kustantamoa. Juri innostui kässäristä ja ilmoitti haluavansa julkaista sen, ja siinä hiomisessa kesti noin vuoden päivät ennen kuin romaani vihdoin oli julkaisukunnossa.

Onnittelut Helsingin Sanomien ylistävästä kritiikistä! Miltä huomio sinusta tuntuu? Onko se välttämätön paha?
Ei lainkaan. Hyvältähän se tuntuu. Hesari-tason huomio on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää pienen kustantamon spefikirjailijalle.

Mitä haluaisit sanoa nuorelle ihmiselle, joka voi samaistua kirjojesi päähenkilöiden kokemukseen yhteiskuntaan sopeutumattomuudesta?
Älä hirttäydy uhrin tai ”sorretun” rooliin äläkä anna toivottomuudelle valtaa. Luota itseesi, etsi aktiivisesti mahdollisuuksia elää sellaista elämää kuin haluat. Muista, että tiedät itse parhaiten kuka olet ja mikä sinulle on hyväksi. Itsekin olen tämän kaiken joutunut opettelemaan…

Teet myös lavarunoutta. Olen usein nähnyt sinut burleskityyliin pukeutuneena ja glitteriä ympäriinsä sirottelevana herrasmiehenä. Kerro hieman lavarunousharrastuksestasi, mikä esiintymisessä viehättää?
Se on omanlaistaan glamouria, etenkin kun siitä tekee glitterintäyteisen performanssin. Lavarunous ei ole vain sitä että pönötetään lavalla lukemassa tekstiä kirjasta, vaan oma taiteenlajinsa, jossa on monenlaista tekijää. Omat runoni kertovat rakkaudesta, vihasta sekä kauniista ja kauheista asioista, vähän samaan tapaan kuin proosanikin, siksi näyttävä esiintyminen sopii hyvin yhteen niiden kanssa.

Ketkä ovat kirjallisia esikuviasi? Minkälaista kirjallisuutta itse luet?
Omenatarhassa on vaikutteita 1800-1900-luvun taitteen dekadenttikirjailijoilta, kuten Oscar Wildelta, J-K Huysmansilta ja jopa suomalaiselta L. Onervalta. Muuten minulla ei ole varsinaisia esikuvia; kirjoitan vain sitä mitä itse haluaisin lukea. Kaikenlaiset oudot ja häiritsevätkin asiat kiehtovat minua, siksi tekstinikin päätyvät olemaan aika erikoisia.Tällä hetkellä luen paljon suomalaista nykyspefiä ja historiallisia romaaneja, jo kriitikon työnikin puolesta.

Mitä spekulatiivinen fiktio lajina merkitsee sinulle?
Eskapismia. Sitä, että saa kuvitella vapaasti asioita ja miettiä mitä voisi tai olisi voinut olla, eikä tarvitse pysyä vahvistetuissa faktoissa eli siinä mitä on ja on ollut.

Kerro henkilöhahmoistasi. Ovatko he kaltaisiasi, vai pyritkö luomaan itsestäsi täysin erillisiä, omia hahmoja?
Monilla päähenkilöilläni — myös novelleissani — on yhteisiä piirteitä kanssani. Kai se tulee jotenkin itsestään kirjoittaessa. He ovat silti aina omia persooniaan, eivät mitään omakuvia. Omaelämäkerrallisuus on minulle sikäli vierasta, etten ymmärrä miksi asia olisi kiinnostavaa vain siksi että se on totta ja ah-niin-rehellistä

Teitkö kirjaasi varten historiallista aikakausitutkimusta?
Kyllä. Viime vuosikymmenen vaihteessa, kun olin Omenatarhan kiivaimmassa luomisvaiheessa, elin henkisesti puoliksi Kauniin Ajan (1800-1900-luvun vaihde) maailmassa ja luin kaikkea mahdollista siihen liittyvää. Muun muassa ajan kirjallisuutta. Minusta historiallisessa fiktiossa on tärkeää tavoittaa ajan henki ja luoda siltä pohjalta uskottavia henkilöitä ja tapahtumia — tai jopa vetää homma ”todellisemmaksi kuin tosi”, mistä Omenatarhassa on jossain määrin kyse. En voi sietää sellaista historiafiktiota, joka tavoittelee aitouden tuntua kuvailemalla mahdollisimman tarkasti henkilöiden arjen yksityiskohtia tai briljeeraa muulla vastaavalla nippelitiedolla. ”Katsokaa miten hyvin olen tehnyt läksyni!” Etenkin kun sellainen tuppaa tapahtumaan juonen kiinnostavuuden kustannuksella

Tekstisi on kuvailevaa ja barokkimaisen runsasta. Et jätä juuri mitään lukijan arvailujen tai mielikuvituksen varaan, vaan pyrit näyttämään kaiken pieniä yksityiskohtia myöten miltei valokuvantarkasti. Oletko esteetikko?
Olen ehdottomasti esteetikko ja menen aina visuaalisuus edellä. Nimenomaan ylenpalttinen estetiikka on sydäntäni lähellä: Yngwie Malmsteenia siteeratakseni, ”how can less be more? That’s impossible. More is more!” Kirjoittaessani näen tapahtumat elokuvamaisesti mielessäni, joten miksen pyrkisi siirtämään sitä visiota lukijalle?

Tällä hetkellä Helsingin kaupunginkirjastoissa pyörii mielestäni aika hieno kampanja nimeltään ”Toivoa kirjallisuudesta”, jossa kirjailijahaastateltavilta kysytään aina yhtä kirjaa, jota he lukevat ”eloonjäämistarkoituksessa”. Onko sinulla tällaista teosta?
Ei yhtä ainoaa ylitse muiden, mutta nostan tässä yhteydessä esiin Eino Leinon ja L. Onervan runouden. Täynnä elämänhalua ja uhmakasta taistelutahtoa vastoinkäymisten ja synkkyyden edessä, ja myös sellaista humaania ylevämielisyyttä, joka on harvinaista nykyaikana.

Mitä suunnittelet kirjoittavasi seuraavaksi?
Tietokirjan kannibalismista! Siitä mistä syistä sitä on kautta historian harjoitettu ja millä tavoin sitä on hyödynnetty vaikkapa taiteessa. Toinen romaanikäsikirjoituksenikin on jo työn alla, työnimeltään ”Kolme hullua miestä”. Myös se sisältää historiaa, kummallisuuksia ja miestenvälistä jännitettä.

Voiko internetin aikakaudella enää shokeerata?
Miksei voisi? Valehtelematta joka ikisellä aikakaudella on hoettu, että ”kaikki on jo tehty, sanottu ja nähty”. Vastaavasti jokaisella aikakaudella on omat vähintään kirjoittamattomasti kielletyt ja arat asiansa. Sanottakoon, että itse en näe shokeerausta itseisarvona; provokaatiolla pitää olla jokin tausta-ajatus, jokin sisältö. Muuten se on vain uhmaikäisen kiukuttelua.