Sysäys: Inka Nousiainen

Inka Nousiainen, 19. kesäkuuta 2016

 

 Kulkueita ja kaakaoautomaatti               

Niihin aikoihin minulla oli hennattu polkkatukka ja Mikkelin Intian Basaarista ostettu batiikkikuvioitu tunika. Minulla oli myös pieni sininen kirja, johon aloin kerätä kauniita ja viisaita ajatuksia. Yksi sitaateista oli Leena Krohnin novellikokoelmasta Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Siinä pieni Donna Quijote istuu peilipöydän ääreen nähdäkseen oman kuvansa. Mutta kun hän katsoo peiliin, hän näkee katkeamattoman kulkueen vieraita ihmisiä. Novelli päättyy sanoihin: ”Tuliko sinun vuorosi koskaan? minä kysyn Donna Quijotelta, joka näyttää iltalampun valossa ikivanhalta intiaanilta. ’Se oli minun vuoroni’, hän sanoo. ’Se juuri oli minun vuoroni, mutta meni aikaa ennen kuin ymmärsin sen.’”                                             Olen kantanut tekstiä mukanani vuosia. Olen palannut siihen yhä uudestaan, ja luen sen nimenomaan muistikirjastani, jonka merkinnät ovat minulle tärkeitä edelleen. Erityisen paljon sitaatteja on juuri Krohnilta. Hänen kirjojensa löytäminen liittyy aikaan, jolloin aloin ymmärtää omaa kirjoittamistani enemmän ja nähdä itsenikin vähän toisin. Tämä tapahtui ensimmäisen kirjani ilmestyttyä.

Aina. Niin vastaan kysymykseen, kuinka kauan olen kirjoittanut. Olen kirjoittanut niin kauan kuin muistan ja kauemminkin, sillä minulla on huono ja lyhyt muisti. Ennen kuin osasin kirjoittaa, höpötin tarinoita ääneen. Jo pienestä asti minulla on ollut tarve purkaa sisäisiä maailmojani ja hämmennystäni ulkoisen maailman äärellä kerronnan keinoin.

Ensimmäistä kirjaani aloin kirjoittaa kolmentoista ikäisenä ja se ilmestyi ollessani seitsemäntoista. Verrattuna nykyisiin esikoiskirjailijoihin, joista useimmat ovat jo hyvinkin valmentautuneita ja kenties jo pitkään alalla toimineita, tulin kirjalliselle kentälle pystymetsästä. Olin ollut kirjoittamiseni kanssa pääasiassa yksin, en ollut käynyt kursseja, minulla ei ollut sen ihmeempää käsitystä mistään. Ja aika nuorikin olin. Sattumalta onnistuin kirjoittamaan jotain, joka osui oikeaan saumaan. Kirjailijaksi kasvamiseni oli alkanut.

Mutta se polkkatukka. Ja tunika. Ja sininen kirja. Ja Leena Krohn. Sijoitan ne mielessäni aikaan, jolloin opiskelin Oriveden Opiston sanataiteen linjalla. Se oli elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kirjoittajakoulutus, enkä varmaan liioittele sanoessani, että tuo lukuvuosi muutti minua, kirjoittamistani ja koko maailmankatsomustani merkittävällä tavalla. Lukion jälkeen opistoon mennessäni olin jo esikoiskirjailija, mutta siellä tunsin itseni vasta-alkajaksi. Mieleeni avautui ihan uusia todellisuuksia. Kielen mahdollisuuksia, tarinoiden tasoja. Kuvia joiden sisällä kuvia joiden sisällä kuvia.

Opin myös uusia termejä, kuten ”toiseus”. Tutustuin lukuisin uusiin teksteihin ja uusiin ihmisiin, joihin nyt liityin siitä syystä, minkä vuoksi olin aiemmin kokenut erillisyyttä.

Yhtenä yönä makasin opiston käytävän lattialla kaakaoautomaatin edessä uuden hassun hippituttavuuden, nykyisen rakkaan ystäväni kirjailija, ohjaaja Elina Hirvosen kanssa. Puhuimme täyttymättömästä kaipauksesta. Kenties puhuimme myös Donna Quijotesta, mene ja tiedä. Ainakin tässä kertomuksessani voin hyvin laittaa meidät puhumaan siitä. Myöhemmin tulimme puhumaan esimerkiksi Kieslowskista. Miltä tuntui katsoa Veronikan kaksoiselämä ensimmäistä kertaa, siinä huimauksessa oli jotain samaa kuin ensimmäisten Leena Krohnien ääressä.

Miten jotkut osaavatkaan nähdä, kertoa. Miten lyhyt matka meistä loppujen lopuksi toisiimme on. Miten hieman sivussa saattaakin olla keskeinen paikka.

Ja jossain on joku, jonka peilissä näkyy sinun kuvasi.