Paperi T: post-alfa
Kosmos, 2016
Paperi T:n esikoisrunokirja.
Kuinka täydellinen ratkaisu juuri kyseisen henkilön imagoon. Toisaalta kuitenkin omalla tavallaan yllättävä ja mielenkiintoisen erilainen veto miettien nykypäivän suomirap-sceneä, joka on tyylilleen mukaisesti uhoa täynnä. Mutta esimerkiksi jos juuri Paperi T:n eli Henri Pulkkisen Malarian pelko -esikoislevystä riisuisi rapille ominaisen hyökkäävän ja jopa aggressiivisen asenteen pois, jäljelle jäävistä pelkistä säkeistä nousee esiin omanlainen kauneutensa. Onko rapin mahdollista edes olla herkkää? Runouden maailmalle ominainen herkkyys ei ehkä heti ole yhdistettävissä perinteiseen rap-musiikin standardeihin. Niin kuin Pulkkinen itse Rumban (4/2016) haastattelussa toteaa: ”Herkkyys on niin aggressiivista, että se alkaa vituttaa. ’Mitä tää tulee parkumaan tänne?’ Ärsytyskynnys nousee heti. On vaikeaa olla ’post-alfa’.”
Alfan jälkeen. Etukäteen Pulkkinen on heittänyt ilmoille ajatuksen kirjan ytimestä: ”oltaisko me jo päästy yli alfamiehestä, ja mitä sen jälkeen?” Post-alfa on runoteoksena kiehtovan muisti- tai päiväkirjamainen. Teos alkaakin sanoilla ”Kevät 2016”, joten runojen tapahtumat ja ajatukset sijoittuvat kuvaamaan rajattua ajanjaksoa. Teos pitää sisällään mietteitä modernin kolmikymppisen miehen mielenmaisemasta. Runoissa teemoina pyörivät rakkaus ja sen tuottama tuska, sekä tietenkin eräänlainen taistelu yhteiskunnan luomaa machomieskuvaa vastaan. Runot ovat Pulkkisen tyylille omaisesti ironialla maustettuja, sekä erittäin suorapuheisia että rohkean tunteikkaita. Tämä ominaisuus tekeekin Post-alfasta juuri niin tutulla rujolla tavalla aidon ja Paperi T päästää jälleen tässä tapauksessa lukijan, aivan ihonsa alle.
Pulkkinen on esimerkiksi Ylioppilas-lehden (4/6, 2016) haastattelussa paljastanut olevansa koko ajan täysin läsnä runoissaan, toimien itse puhujana. ”Oman eksistentialismin kanssa puskemista”, kuten hän itse haastattelussa ilmaisee. Tällainen ”kärvistely” paistaa läpi esimerkiksi eräässä runossa kun puhuja kertoo ”mä oon jo liian vanha interreilaan / 30 ja reppu selässä hyi vittu” ja ”onko käteen vetämisestä jäänyt aina näin paska fiilis / vai onko tääkin vain ikääntymistä”. Ilmiöt, joista Pulkkinen kirjoittaa ovat samaistuttavia ja arkipäiväisiä, joten mitään varsinaisesti uutta ja yllättävää ei muusta kuin nokkelasta sanailusta löydy. Uskon että jokaisen päässä on liikkunut vastaavia ajatuksia, vaikka niitä ei ole ääneen uskaltanut ilmaista.
Puolessa välissä tapahtuu selkeä ikään kuin sävyero kerronnassa. Teoksen alkupuoli on täynnä uhoa ja ”alfamaisuutta”, mutta uhoaminen ja päällekäyvä ironia on riisuttu loppupuoliskon runoissa paikoittain täysin. Yksi kauneimmista ja liikuttavimmista runoista on sellainen, jossa runon puhuja aivan muutamalla lauseella kertoo näkemästään unesta, jossa rakastui johonkin tosielämän tuttuunsa. Runon lopussa puhujan ainoaksi toiveeksi jää, että unen kohde näkisi vielä joskus saman unen. Runossa ei ole jälkeäkään ironiasta, jota useasti teoksessa esiintyy, minkä takia se nousee esille niin pysäyttävästi. Nykypäivän sosiaalisen median maailmasta tutut sanat ”User Blocked / We’re sorry that you’ve had this experience.” riittävät ilmaisemaan eron jälkeistä elämää.
Näistä tunteista kertomiseen ei kenelläkään enää machomiehen uhoa mahdu.
5/5