Ruskeat Tytöt

Laura Eklund Nhaga, 2. toukokuuta 2017

Istuin pienessä lasiseinäisessä kahvilassa vastapäätä Helsingin keskustan Clas Ohlsonia, kun avasin Koko Hubaran Ruskeat Tytöt ensimmäistä kertaa. Olin huvittuneen tietoinen siitä, että olin ainoa ei-valkoinen koko kahvilassa. Vieressäni istui kaksi bisnesmiestä jotka kiihkeästi analysoivat länsimetron kohtaloa, ja toisella puolellani kaksi naista puhuivat jostain toisesta (varmaankin valkoisesta) Laurasta. Kiinnitin heihin huomiota, sillä minusta tuntui uskomattomalta, että he eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota, vaikka minä selkeästi loistin valoa, olin näkyvämpi kuin koskaan, ja olin pitkästä aikaa olemassa.

Yleensä kirja-arvostelussa puhutaan kerronnasta, kirjoittamisen meriiteistä, henkilöhahmoista ja sen sellaisesta. Minusta tuntuu kuitenkin aivan mahdottomalta kirjoittaa Ruskeista Tytöistä lukukokemuksena irrallisena tunteistani, ajatuksistani, ja kirjan merkityksestä. Merkityksestä minulle, suomen kirjallisuus-skenelle, ja niille hypoteettisille Ruskeille Tytöille joille tämä on ensimmäinen samaistumisen, olemassa olemisen ja hengittämisen kokemus. En voinut lukiessani lakata ajattelemasta heitä, ja siitä, miten minun kokemani riemu ja vapaus moninkertaistuisi heissä.

Suuri osa kirjan ansiota ja vaikuttavuutta ei piile kirjoituksessa, tai edes sisällössä, vaan yksinkertaisesti siinä, että se on ensimmäinen laatuaan. Sitä ei voi arvostelun nimissä erottaa kontekstistaan.

Eipä sillä, Ruskeat Tytöt on hyvin kirjoitettu. Kieli on voimakasta, ja ilmaisu lumoavan rehellistä. Ruskeudesta puhuessa on usein vaikea löytää aidolta tuntuva tasapaino, kipuilun, ylpeyden ja vahvuuden välillä. Kertoa mitä kokee, ja samalla ilmaista, ettei kaipaa sääliä, mutta että on kuitenkin väärin odottaa meiltä jonkinlaista luontaista vahvuutta. Hubara onnistuu löytämään tämän tasapainon hengästyttävän aidolla tavalla, varmasti siksi, että on taitava kirjoittaja, mutta ehkä osittain myös siksi, ettei Ruskeat Tytöt yritä selittää mitään valkoisille, vaan puhuttelee muita Ruskeita Tyttöjä.

Olin kuullut kirjasta ylistystä ennen kuin sain sen käsiini. Ystäväni ylistivät sitä sosiaalisessa mediassa ja kertoivat itkeneensä ja nauraneensa. Minun kokemukseni oli sama. Ensimmäisen kerran itkin sivulla 37. Huomattava on, että en itkenyt, koska olisin ollut surullinen. Ruskeat Tytöt ei ole täynnä kauhutarinoita ja kärsimyspornoa. En itkenyt niin kuin se valkoinen nainen vieressäni James Baldwin-dokkarissa. En kiusaannuttavasti, säälistä tai tuskasta. Itkin samaistumista, omaa validiteettiani, sitä että olin olemassa.

Suoraan sanottuna olin suorastaan yllättynyt. Tiesin kyllä, että kirja olisi hyvin kirjoitettu. Olin lukenut siitä otteen. Tiesin että se olisi kiinnostava, nautittava, elähdyttävän erilainen. Väriläikkä suomalaisen kirjallisuuden valkoiselle kankaalle. Mutta en siltikään osannut odottaa löytäväni itseäni kirjasta aivan niin vahvasti kuin löysin. Mutta jo sivulla 37 itkin, kun Koko Hubara tunnustaa etuoikeutensa suhteessa mustuuteen. Siinä kohtaa tiesin varmasti, että tämä kirja oli myös minulle, ja että sen narratiivissa minäkin olin olemassa. Tietenkin minun olisi pitänyt tietää jo nimestä ja tekijästä, mutta kun on pettynyt niin monta kertaa, epäluulo ja samaistumisen puute jo ennen kirjan avaamista ovat automaatioita.

Ilokseni voin sanoa, että ne eivät kertaakaan palanneet lukemisen aikana.
Kappaleessani kirjasta on 21 hiirenkorvaa, ja jossain päin kirjan loppupuolta en enää malttanut olla tarttumatta kynään ja ympyröimättä kohtia joissa näin itseni. Kirjoittamasta ajatuksia. Osittain itselleni, osittain Kokolle ja osittain niille valkoisille ystävilleni joille olen luvannut lainata kirjan sen luettuani. Joille olen se kiintiö Ruskea kaveri. Jotta he eivät pääse asettumaan liikaa kirjan ulkopuolelle, tai ajattelemaan ”No mutta Laura ei ole kokenut tällaista, joten sen täytyy olla vaan yksilöllistä”. Kyllä minä olen. En vain ole kertonut siitä teille.

Ajattelen valkoisia ystäviäni, joille olen luvannut lainata kirjan. Ja sitä, miten, vaikka haluankin koko maailman lukevan tämän teoksen, tämä kirja ei ole heille. Samalla tapaa kuin Beyoncén Lemonadesta voivat nauttia kaikki, mutta se on tehty mustille naisille. Se kuuluu mustille naisille. Tämä ominaisuus tekee Ruskeista Tytöistä ensimmäisen laatuaan. Olen lukenut rodullistamisen kokemuksesta suomeksi ennenkin. On Umayya Abu-Hannan esseekokelmat ja Jani Toivolan Isona minusta tulee valkoinen. Mutta ne tekstit on kirjoitettu valkoisille ihmisille, tai ainakin tuntuvat olevan. Ne eivät puhuttele minua niinkuin Ruskeat Tytöt puhuttelee. Kun Koko Hubara kirjoittaa “sinä”, hän tarkoittaa minua, ei valkoista kantasuomalaista, jolle täytyy yrittää selittää. Hubaran ei tarvitse selittää, koska meihin on ohjelmoitunut sama tunnemuistikuva. Minä ymmärrän niin hyvin, minä samaistun hirveästi ja välillä en yhtään. Välillä kirjoitan marginaaleihin ”ei vaan mun isä” tai ”häh?”. Mutta sekin on niin arvokasta. Samalla kun tämä kirja todistaa minulle, että olen osa jotakin, että en ole yksin, se myös näyttää että olen yksilö, jolla on oma tarinansa, ei vain yksi ruskea naama ulkopuoleta määriteltyjen stereotypioiden meressä.

“Haluaisin enemmän kuin mitään maailmassa, kokea elinaikanani tuon fyysisestä samaistumisesta syntyvän, pökerryttävän hyvänolontunteen suomeksi, omalla kielelläni. Se on yhä edelleen liikaa pyydetty.” Hubara kirjoittaa. Ehkä tämä kirja ei ole vastaus hänen omaan tuskaansa, kun hän on joutunut sen itse kirjoittamaan, eikä siksi voi omien sanojensa mukaan siihen samaistua. Mutta minulle se on, ensimmäinen askel helpompaa hengittämistä kohti. Ja ehkä sinullekin, meille Ruskeille Tytöille.