”Ilma ei näytä hyvältä. Katso noita aaltoja! Laivamme on pian niiden alla.” ”Edward meidän on pakko! Hänen takiaan.”
Taivas oli musta kuin yö, ja meri sen alapuolella pauhasi taukoamatta. Ilma ei todellakaan ollut sovelias purjehdukseen.
”Edward, vene vuotaa!” ”Ota pelastusvene sivusta. Pääsemme sillä pois.” Purjeveneen lattiat olivat peittyneet vedellä. ”Siellä ei ole mit-” Suuri aalto pyyhkäisi laivan sivulleen ja halkaisi sen kahtia. ”Kulta, minä tulen! Pidä kiinni reunasta!” Vesi oli kylmää ja salamoita välähti ympärillä. ”En pysty. Edward nopeasti!” Laivan toisella puolella pieni musta hahmo alkoi uimaan naista ja pientä lasta kohti, mutta nyt oli jo myöhäistä. Salama iski laivan raunioihin vielä viimeisen kerran ennen kuin se vaipui pohjaan naisen ja miehen kanssa. Pieni kapalo jäi kuitenkin kellumaan pinnalle puulaudan päälle.
Istuin laivamme keulassa ja katsoin merelle. Oli aurinkoinen päivä. Heilutin jalkojani veden pinnalla tuntien mukavan viileyden varpaissani. Rakastin kesälomaa. Aina kesäisin lähdimme perheeni kanssa purjehtimaan Itämerelle pariksi viikoksi. Se oli lomani kohokohta joka vuosi. Rakastin tätä vapauttavaa tunnetta, kun sai vain katsoa merelle. Niitä sinisiä aaltoja, jotka keinuttivat laivaa tuulen tahtiin. En vaihtaisi sitä mihinkään. ”Linnea, tule syömään! Äiti laittoi kalakeiton jo pöytään”, veljeni, tai oikeastaan serkkuni, Lucas huusi. Kuivasin jalkani pyyhkeeseen ja lähdin kävelemään kohti ruokapöytää.
Söin keittoni nopeasti loppuun ja nousin pöydästä. ”Kiitos, Amanda-täti. Menen varmaan lukemaan keulaan”, huikkasin tädilleni olkani yli ja lähdin keittiöstä. ”Muista sitten olla varovainen! Siinä ei ole kaidetta”, enoni Gabriel sanoi perääni ennen kuin ehdin kääntyä kulman taakse. He jaksoivat aina toistaa sitä samaa asiaa. Ole varovainen. Otin mukaani mukavan tyynyn ja istuuduin kulmaa vasten. Avasin kirjan, mutta en päässyt yhtään sivua eteenpäin. Silmäni sulkeutuivat ja vaivuin syvään uneen.
Heräsin Lucaksen ääneen. En kuitenkaan jaksanut avata silmiäni ja mutisin unen läpi: ”Lucas, mene pois.” Vastausta ei kuulunut, joten rentouduin, kunnes jokin voimakas ja kylmä osui minua selkään ja kasvoihin. Kiljaisin ja yritin nousta seisomaan, mutta keulan lattia oli märkä ja kaaduin taaksepäin suoraan mereen.
Minulla kesti hetken käsittää, mitä oli tapahtunut. Olin syvällä vedessä. Yritin uida, mutta en onnistunut, ja paniikki alkoi kasvaa sisälläni. Räväytin silmäni auki ja katsoin alas. Siellä oli jotakin, mutta silmäni olivat sumeana kyynelistä, joten en saanut selkoa siitä, mikä se oli. Pikkuhiljaa happeni alkoi loppua, ja aloin hitaasti vajota syvyyteen.
Heräsin kannelta yskien vettä pois keuhkoistani. ”Gabriel, tule tänne! Hän heräsi”, tätini huusi. Yritin nousta istumaan, mutta Amanda-täti painoi minut takaisin makuuasentoon. ”Amanda-täti, Gabriel-eno, vedessä on jotakin. Mei-, meidän pitää saada se-, selville, mikä se on ”, sanoin yrittäen saada ääntäni kuriin. ”Ehkä sinä näit vain harhoja, kultaseni. Mitä sinulle oikein tapahtui?”, Amanda-täti kysyi huolestuneesti. Pääsin turvallisesti istuma-asentoon ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Lopetettuani puheeni enoni ja tätini vilkaisivat toisiaan mietteliäästi. ”Luulen, että voisimme jäädä tähän kohtaan yöksi ja lähteä huomenna sukellusretkelle. Samalla voisimme vilkaista, mitä sinä oikein näit vedessä”, Gabriel-enoni sanoi vakavasti. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi. Huomenna selvittäisin, mitä oikein näin.
Menin huoneeseeni väsyneenä ja istahdin sängylleni. Samassa oveeni koputettiin, ja Lucas astui sisälle. ”Linnea, anteeksi. En olisi saanut roiskauttaa sinua vedellä. Olisit voi-” Keskeytin Lucaksen puheen. Tiesin, että hän ei ollut tehnyt sitä tahallaan, ja nyt hänen ansiostaan pääsisin selvittämään, mitä näin. ”Lucas, ei se mitään. Ajattelin vain, onko sinulle koskaan käynyt niin, että tuntuu, kuin jotain saman tapaista tai samoihin asioihin liittyvää olisi jo tapahtunut?”, kysyin. Lucas katsoi minua hetken oudosti ja sanoi: ”Ei oikeastaan. Ehkä sinunkin, Linnea, olisi aika mennä nukkumaan. Huomenna on taas pitkä päivä edessä.” Nyökkäsin ja huokaisin. En itsekään ollut varma, mitä selitin. Lucas lähti huoneestani, ja melkein heti sen jälkeen vaivuin uneen.
Aurinko pilkisti ikkunasta, ja avasin silmäni. Tänään lähtisin sukeltamaan. Puin nopeasti vaatteeni, söin ja kiirehdin kannelle, missä Amanda-täti, Gabriel-eno ja Lucas yrittivätkin jo selvittää sukellustavaroita. Lopultakin saimme sukelluspuvut päällemme, ja Amanda-täti kertasi meille vielä happikoneen käyttöohjeet. ”No niin. Olemme nyt valmiina sukeltamaan. Muistetaan pysyä lähekkäin ja olla varovaisia”, Gabriel-eno sanoi ennen kuin hyppäsimme yhdessä houkuttelevaan siniseen veteen.
Vedessä avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Amanda-täti näytti peukkua, ja lähdimme uimaan alaspäin. Olimme uineet muutaman metrin, kunnes pohjassa alkoi näkyä jotain. Katsoimme toisiamme kummastuneena ja jatkoimme matkaa. Pian se, mitä olimme aiemmin nähneet vain sumuisena, näkyi nyt selkeästi. Se oli uponnut purjelaiva.
Katsomatta toisiamme aloimme uimaan kiivaasti laivaa kohti. Se oli iso, ruskea ja arviolta ehkä kaksikymmentä vuotta vanha. Laivan pinta oli peittynyt merilevällä, ja purjeet olivat rähjäiset mutta silti osittain paikoillaan. Kiersimme ja uimme laivaa ympäri yrittäen tutkia sitä. Sillä hetkellä päässäni pyöri monta kysymystä. Mikä oli laivan tarina? Mitä oli tapahtunut? Mitä kävi laivan matkustajille, ja keitä he olivat? Sukelsimme ja tutkimme laivaa ainakin puoli tuntia. Pian Amanda-täti ja Gabriel-eno alkoivat viittoa, että oli aika palata pinnalle. Olin juuri kääntymässä, mutta näin silmänkulmastani jotain kimaltavaa. Heilautin muulle seurueelleni kädellä, että jäisin vielä hetkeksi. Minun oli saatava tietää, mikä se oli. Amanda-täti, Gabriel-eno sekä Lucas jättivät minut lopultakin rauhaan ja lähtivät uimaan hiljalleen pintaa kohti.
Minulla ei ollut paljon aikaa, joten lähdin heti uimaan nopeasti kimaltavaa kohti. Uituani lähemmäs näin, että esine oli kultainen medaljonki. Nappasin sen käteeni ja katselin sitä. Se oli pieni, soma sekä kaunis. Riipus oli timantin muotoinen, ja se säihkyi. Käänsin sen ja huomasin, että toiselle puolelle oli kaiverrettu nimi: ”Alice Johansson”. Päässäni löi tyhjää. Nimi oli minulle jostakin tuttu, mutta mistä? Sitten kuin salaman iskusta muistin. Äitini nimi oli Alice Johansson. Mutta miksi hänen korunsa oli meren pohjassa uponneen laivan lähellä? Oikeista vanhemmistani tiesin vain sen, että ne olivat kuolleet Auto-onnettomuudessa minun ollessani vasta puoli vuotta. Se oli kai tädilleni ja enolleni arka aihe, joten en ikinä kysellyt sen enempää. Minun oli saatava tietää, mitä tämä kaikki tarkoitti.
”Hei, katsokaa mitä löysin!”, huusin astuessani laivan kannelle. ”Niin Linnea. Meidän pitäisi keskustella siitä, mitä näimme ja siitä, mitä sinulla on kädessäsi”, Amanda-täti sanoi minulle vakavasti. Aloin huolestua. Mitä oli tapahtunut?
”Linnea, anna minun selittää loppuun, äläkä keskeytä. Nyt on tärkeää, että kuuntelet”, Amanda-täti sanoi. Istuin sohvalle häntä vastapäätä valmiina kuulemaan kaiken.
”Kun olit puolivuotias, isäsi Edward, sinä ja äitisi Alice lähditte purjehtimaan Itämerelle, tänne samaan paikkaan. Isäsi oli vuokrannut hienon purjelaivan, ja kaikki näytti olevan hyvin. Eräänä yönä nousi kuitenkin myrsky. Se oli voimakkain, hirvein ja suurin myrsky, mitä vanhempasi olivat koskaan nähneet. Yrititte selättää myrskyn, mutta laivanne oli rikki, ja pelastusveneitä ei ollut. Vanhempasi hukkuivat, kun viimeinen aalto puolitti ja hukutti laivan. Sinä pysyit kuitenkin hengissä. Äitisi ansiosta jäit kellumaan puulaudan päälle, kunnes pelastusjoukot löysivät sinut. Monta päivää sen jälkeen media ei muusta puhunutkaan, kuin suurmyrskystä ja ihmetytöstä, joka selviytyi. Uutiset eivät jättäneet meitä rauhaan pitkään aikaan, joten päätimme, että sinun olisi parasta kasvaa kulissien takana, ilman mediaa, joka muistuttaisi meitä jatkuvasti Edwardista ja Alicesta. Tämä jokavuotinen risteily on meidän tapamme muistaa vanhempiasi. Tutkijat eivät ikinä löytäneet laivanne raunioita. Eilisen tarinasi jälkeen olimme aika varmoja, mitä olit nähnyt, ja tänään se varmistui”
Lopultakin Amanda-täti sai tarinansa loppuun. Istuin ja katsoin eteeni. Olin juuri kuullut totuuden. En kuitenkaan ollut vihainen. Ymmärsin, miksi olin elänyt pimennossa. Se oli vain minun parhaakseni. Amanda-täti istui viereeni ja halasi minua pitkään. ”Voin laittaa sen kaulaasi”, hän sanoi osoittaen äitini riipusta. Nyökkäsin ja ojensin sen hänelle. Amanda-täti siirsi hiuksiani ja pujotti ketjun kaulaani. Nyt kantaisin äitini ja isäni muistoa rinnallani aina.