Hetkien hiljaisuus

Aika on elämän perusta, usein aliarvostettu, mutta korvaamaton. Muistan lapsuudestani, kun kysyin vanhemmiltani, mitä he toivoivat eniten maailmassa, he vastasivat enemmän aikaa. Se tuntui kummalliselta tuolloin. Aikaahan oli jo ihan tarpeeksi, jopa liikaakin. Aamulla heräämisen ja illalla nukahtamisen välissä ehti jo tulla tylsääkin, kun sitä oli niin hirveän paljon. Miksi ihmeessä aikuiset haluaisivat sitä lisää?

Ajattelin niin monta vuotta, ehkä jopa täysi-ikäiseksi asti, kunnes tajusin. että aika oli kaikkein tärkeintä maailmassa.

Isoäitini menehtyi kolme päivää 18-vuotis syntymäpäiväni jälkeen. Sinä päivänä sairaalassa istuessani hänen sänkynsä reunalla kysyin häneltä, uskoiko hän parantuvansa. Hänen nopea, kieltävä vastauksensa säikäytti minut. Miksi hän oli niin rauhallinen? Miten hän saattoi hyväksyä ajan loppumisen niin tyynesti?

Mietin hetken seuraavaa kysymystä. Hiljaisuus tuntui mukavalta, rauhalliselta, kuin aikaa olisi ollut äärettömästi, mutta silti aivan liian vähän. Katsoin ikkunasta, kun keväinen tuuli puhalsi sisään ja sai verhot lepattamaan. Linnut visersivät ulkona ja myöhäinen auringonlasku oli tehnyt taivaasta vaaleanpunaisen.

-Kaunis päivä kuolla, sanoi isoäiti ja hätkähdin uudelleen. Hymyilin hieman, vaikka naisen sanat olivat maailman surullisimmat.

-Et sinä tänään kuole mummi, älä puhu tuollaisia. Vastasin ja käänsin katseeni takaisin ikkunaan. Peipponen oli laskeutunut ikkunan liepeelle ja tuijotti meitä tiiviisti. Hymyilin entistä kovemmin, kuin se olisi ollut oma lapseni ja niinpä päätin kysyä isoäidiltä seuraavan kysymyksen.

-Mitä sinä kadut mummi -En mitään, hän vastasi taas nopeasti, ilman turhimpia mietteitä. Sen jälkeen me vain istuimme hiljaa monia minuutteja vain kuunnellen lintujen viserrystä ja tuulen huminaa. Vähitellen vesipisarat alkoivat putoilla tummista pilvistä, kastellen maan märäksi. Nousin ylös ja hyvästelin isoäitini, nappasin sateenvarjoni, ja kiirehdin kotiin.

Muutaman tunnin kuluttua sain kuulla, että isoäiti oli kuollut. Tunsin oloni oudoksi, en ollut kokenut sitä tunnetta ennen. Tunsin surua, kaipuuta, kiukkua. Tunsin olevani pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, etten voinut estää tapahtunutta, sillä juuri sinä päivänä, kun puhalsin mansikoilla koristellusta kakusta 18 kynttilää, olin toivonut hänen selviävän.

Isoäidin sanat jäivät mieleeni pitkäksi aikaa.Ne kaikuivat ajatuksissani, kun en saanut unta. Vietin monia unettomia öitä vain tuijottaen ikkunastani ulos. Yleensä maisema oli synkän harmaa ja puiden oksat heiluivat tuulessa, mutta kerran maisema oli erilainen, samanlainen kuin sairaalassa silloin ja tunsin oloni onnelliseksi.

Mietin isoäidin sanoja. Miksi hän oli hyväksynyt kohtalonsa niin tyynesti? Mitä tarkoitti, ettei hän katunut mitään? Olisiko minun pitänyt kysyä enemmän? Jos minulla vain olisi ollut enemmän aikaa hänen kanssaan. Taas aika vieri ajatuksiini. Aika sitä ja aika tätä, eikö koskaan voinut elää ilman murehtimatta, milloin sitä ei olisi tarpeeksi, milloin se loppuisi.

Mummi ei ollut murehtinut. Hän oli elänyt ajan kanssa, ei sitä vastaan ja kun se vihdoin loppui, hän oli hyväksynyt sen. Minua alkoi jo ihan naurattamaan, kun muistelin isoäidin kanssa vietettyjä hetkiä, kun pikkutyttönä istuin hänen sylissään ja hän letitti hiuksiani tai kun rikoin hänen kaulakorunsa, mutta hän vain nauroi.

Sain sen yön jälkeen unta ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin. Päätin, etten aio kulkea elämääni läpi vain katsoen kelloa. Aika oli paljon enemmän kuin sekunteja, minuutteja ja tunteja. Se oli hetkiä, muistoja sekä kokemuksia. Sen mummi oli minulle opettanut, jos jotakin. Mietin kuinka paljon aika ohjasi meitä kaikkia. Se on arvoituksellinen, mutta arvokas. Se ei ole kirous, vaan se on lahja.