Miksi enemies to lovers -asetelma on niin rakastettu?

Enemies to lovers on klassinen trooppi, mitä näkee kaikkialla. Kaksi ihmistä kohtaavat: aluksi vihaavat toisiaan, mutta rakastuvat toisiinsa lopussa. Trooppi on niin yleinen ja rakastettu, että se melkein ärsyttää kaikessa kliseisyydessään.

Jo Jane Austenin vuonna 1813 julkaistussa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on enemies to lovers -asetelma. Kirjassa Elizabeth Bennet ja herra Darcy vihaavat toisiaan heti alusta lähtien, ja Elizabeth vannoo, ettei aio mennä herra Darcyn kanssa naimisiin, vaikka Darcy kosiikin häntä. Kirjan aikana hahmojen tunteet kuitenkin syvenevät, ja lopussa he myöntävät tuominneensa toisensa liian heppoisin perustein, rakastuvat palavasti ja avioituvat. 1800-luvun yläluokan taloudellisen naimakaupan sijaan kyse on sittenkin todellisesta rakkaudesta, jossa Darcyn taloudellinen asema ei näyttele merkittävääkään roolia.

Hyvin monissa muissakin klassikoissa on tämä sama asetelma. Leia ja Han Solo, Kaunotar ja hirviö, Vihervaaran Anna ja Gilbert – listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin. Nykyäänkin enemies to lovers on ehdottoman suosittu trooppi romanttisissa kertomuksissa.

Enemies to lovers -troopin suosiota voidaankin osaltaan varmasti selittää sillä, miten monissa klassikkoteoksissa se on esiintynyt. Troopissa on lisäksi jotain todella jännittävää ja kutkuttavaa, mistä ihmiset pitävät. On kiehtovaa ajatella, miten kaksi niin erilaista ihmistä voisivat edes rakastua!

Enemies to lovers voi tuoda hahmoihin myös syvyyttä ja särmää. Jane Austenin romaanien hahmoja kuvaillaan usein moniulotteisiksi. Hänen romaaneissaan on taitavaa psykologista kuvausta hahmojen persoonista ja tunteista. Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on myös selkeä sanoma: rakastuakseen on päästävä yli huonoista persoonallisuuspiirteistä. Elizabethin on päästävä yli ennakkoluuloistaan ja Darcyn ylpeydestään. Vain sen avulla hahmot voivat kehittyä, oppia ymmärtämään toisiaan ja rakastua. Trooppi siis tarjoaa hahmoille mahdollisuuden kehittyä ihmisinä, mikä varmasti tuo syvyyttä hahmoihin ja tarinaan.

Lisäksi fiktiossa tarvitaan draamaa ja vastoinkäymisiä. Mistä viihdyttävä tarina muuten syntyisi? Onnistunut tarina ei useinkaan ole kertomus vain siitä, miten kaksi henkilöä rakastuvat. Tarina on kertomus koettelemuksista, joita hahmot joutuvat käymään läpi, ja mahdollisesti vasta lopussa odottaa onni. Todellisessa elämässä parisuhteet harvoin syntyvät myöskään niin dramaattisesti. Ehkä enemies to lovers onkin sopivaa eskapismia, ja suuri siksi niin toimiva ja hauska asetelma. Sen absurdius ja melodramaattisuus tekevät siitä hauskan.

Olen myös kuullut monilta lukijoilta, että enemies to lovers -trooppi on tuttu ja turvallinen trooppi, jota on mukavaa lukea. On kotoisaa, kun alusta asti tietää, miten kirja tulee päättymään. Usein lukijana tietää varsin hyvin, että lopussa hahmot kyllä rakastuvat ja heidän käy hyvin, joten hahmojen kommelluksia, sekoilua ja väärinkäsityksiä on hauskaa seurata. Voi vain nauttia tarinasta turhia murehtimatta. Mitään varsinaisesti yllättäväähän troopissa ei tosiaan ole.

Enemies to lovers -troopin viesti on myös aika ihana: joku voi rakastua sinuun, vaikka ensikohtaaminen menisi täysin pieleen ja mokaisit kaikessa mahdollisessa heti aluksi. Rakkaudelle voi antaa toisen mahdollisuuden, ja vaikka joku näkisi sinut kaikkein huonoimmillasi, hän voi välittää sinusta silti.

Enemies to lovers -asetelma on kutkuttava ja epärealistinen, eskapistinen trooppi, joka luo hyvän draamankaaren tarinalle. Se tekee hahmoista moniulotteisempia, virheensä ymmärtäviä ja anteeksiantavia. Enemies to lovers -trooppi on myös kiistaton klassikko, mikä osaltaan varmasti vaikuttaa siihen, miksi sitä käytetään romanttisessa kirjallisuudessa edelleen niin paljon.

Kirjoittaja on Lukufiiliksen toimituskuntalainen.

Tekstin on mahdollistanut Otavan kirjasäätiön apuraha.