Klassikot nuorten silmin: Preloved ja Beloved

Englannin kielessä käytettyjä esineitä voidaan luonnehtia adjektiivilla preloved, joka tarkoittaa suomeksi (karkeasti ja vapaasti käännettynä) ennalta rakastettua. Minusta se on kauniimpi ilmaisu kuin kirpputoritavarasta puhuminen – sen sijaan, että saisi mielikuvia kodin valloittavista tuholaisista, tuokin hyllyilleen aarteen. Preloved tarinallistaa esineen, tuo esiin sen historian ja vihjaa, että kohde on ollut merkittävä jollekin muullekin ennen minua.

Samalla tavalla kuin minusta on ihanaa, että joku on rakastanut käytettynä ostettua lempimekkoani niin kovasti, että sen haalistuneeseen pesulappuun on kirjoitettu tikkukirjaimin EMMI, minua vetää puoleensa se, että ihmiset ennen minua ovat rakastaneet jonkin teoksen klassikoksi. Klassikon määritelmä ei ole mutkaton, mutta sen piirteiksi luetaan usein universaalius ja kyky kestää aikaa sukupolvesta toiseen.

Jatkaakseen voittokulkuaan me nuoret olemme jälleen uusi sukupolvi, joka tarinan on voitettava puolelleen säilyttääkseen asemansa. Ja me antaudumme. Louisa May Alcottin Pikku naisia -kirjan Jo March on hahmo, jonka monisyisen suhtautumisen sukupuoleen ja siihen liittyvien roolien noudattamisen vaivalloisuuteen moni on jakanut sitten kirjan julkaisun. Kun olen kadottanut itseni aikuisuuteen, Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi on suonut minun ajatella vielä pienen kirjan verran niin kuin lapsi: kaavat hyläten, viisaudella, uteliaana ja täynnä mielikuvitusta. Klassikoita lukiessamme kokemuksemme ovat usein kollektiivisesti jaettuja kymmenien ja satojen vuosien varrelta tuhansien ihmisten kanssa.

Tarinat voivat kuitenkin kulua siinä missä vaatteetkin, eivätkä monet klassikot tunnetusti ole kestäneet aikaa järin arvokkaasti. Esimerkiksi Peter Pan, jonka Disney on filmatisoinnissaan siloitellut, on J.M. Barrien alkuperäisteoksena rasistinen ja misogynistinen. Usein ajatus klassikoista pyörii myös ylikorostuneen paljon (tai joskus jopa ainoastaan) länsimaisten klassikoiden ympärillä. Kaanon on pitkälti enemmistöjen ja etuoikeutettujen määrittelemä.

Minusta on kiinnostavaa pohtia, voisiko uusi sukupolvi pudottaa joitakin klassikoita jalustaltaan. Onko se status, jonka voi menettää? Tietysti arvoiltaan vanhentuneita kirjoja voi yhä lukea kriittisin silmin. Mutta mitä jos ei jaksa enää “aikansa kontekstin” tuotoksia ja lukisi mieluummin sellaisia kirjoja, jotka eivät ole ongelmallisia? Voisiko se vapauttaa sijaa myös muille kuin eurosentrisen kaanonin teoksille? Tai kirjoille, joissa eri vähemmistöt tehdään näkyviksi? Vai onko kaanonissa tilaa sekä vanhentuneelle että uudelle rinnakkain?

Luin ensimmäisen klassikkoni ala-asteella kesälomalla, kun halusin lukea Shakespearen Othellon. Mikä ihailtava lapsen ennakkoluulottomuus minussa olikaan, kun tartuin teokseen, jossa on aikuisillekin loputtomasti analysoitavaa. Vartuttuani olen alkanut kirjoja lukiessa pelätä, etten ymmärräkään niitä. Uskoin, että tarina on yhtä lailla minun kuin kypsempien lukijoiden. Elitismin istuttamat epäilykset ovat aiheettomia, sillä tarinat ovat nuorten. Nuoret ovat muutoksen tekijöitä joka kerta, kun he päättävät, mikä heitä kiinnostaa ja mikä ei. Tulevaisuuden rakastetut klassikot rakastetaan sellaisiksi tässä ajassa, ja nykynuorison toimesta.

Nea Lähdekorpi on lukija ja kirjallisuuden suhteen diletantti – joskin nykyään myös kirjallisuustieteiden sivuaineopiskelija Helsingin yliopistossa. Kirjoista keskusteleminen sosiaalisessa mediassa nimimerkin @herttuattarina takana on Lähdekorven entinen tienesti ja nykyinen harrastus.