Kääntämisen palo

Kuva: A. Timonen

Kun aloitin aikoinani kääntämisen opinnot yliopistolla, podin jonkinlaista kummaa alemmuuskompleksia. Tuntui, että kaikki muut kieltenopiskelijat olivat joko kaksikielisestä perheestä tai sitten heillä oli saksalainen seurustelukumppani tai he olivat viettäneet antoisan vaihto-oppilasvuoden Australiassa. Suullisen kielitaidon kursseilla he olivat sanavalmiita ja puhua pälpättivät kuin natiivit.

Minä puolestani olin Oona Mynämäestä. Sellainen tavan talliainen, joka oli käynyt Tallinnassa ja Tukholmassa, muttei juuri sen pidemmällä. Ei ollut australialaisaksenttia, enkä ujona lukutoukkana oikein muutenkaan saanut sanaa suustani. En pärjää täällä, ajattelin.

Pakollisten perusopintojen loppupuolella koitti ensimmäisen varsinaisen käännöskurssin aika. En muista, millaisia tekstejä suomensimme, mutta muistan, kuinka lamppu syttyi päässäni ja jonkinlainen palo sydämessäni. Tämän minä osaan, huomasin, ja ennen kaikkea: Onpa tämä kivaa.

Vaikka kääntäjän työ vaatii vankkaa vieraan kielen taitoa ja kulttuurin tuntemusta, kaikkein tärkein työkalu suomentajalle on oma äidinkieli. Suomi on se instrumentti, jota soittelemme; se savi, josta muovaamme sanoja ja lauseita suomennoksiin.

Äkkiarvaamatta olikin hurjasti hyötyä siitä, että olin suuren osan nuoruudestani kyhjöttänyt kotona kirjoittamassa kirjeitä ja päiväkirjaa ja ahmimassa hyviä kirjoja. Kääntäjän työ on lukemista ja kirjoittamista, ja kaikki kokemus niistä on ollut eduksi. (Opintojen loppupuolella toki kävin myös työharjoittelussa ulkomailla kartuttamassa vieraan kielen ja kulttuurin ymmärrystäni, mikä myös osaltaan lievitti huijarisyndroomaani. Ja aina tulee uusia matkoja! Tässä työssä ei ole ikinä valmis.)

Varsinaisen kääntäjän työn aloitin harjoittelijana suuressa käännöstoimistossa. Käänsin milloin mitäkin koiranruokien markkinointimateriaaleista kaukosäätimien ja puuntyöstökoneiden käyttöoppaisiin. Haaveilin urasta kirjallisuuden suomentajana, mutta toisaalta huomasin, että ensimmäisellä käännöskurssilla syttynyt palo kääntämistä kohtaan ei riippunut tekstilajista. Myös traktorinkorjausoppaan voi kääntää hyvin tai huonosti. Myös se on luovaa ongelmanratkaisua, jossa kokee onnistumisen iloa siitä, kun on saanut selvitettyä jonkin ruuvin tai mutterin suomenkielisen nimen ja saanut muotoiltua lauseet sujuviksi ja selkeiksi – juuri sellaisiksi kuin kaikkien ohjetekstien pitäisi olla.

Nykyään vietän työpäiväni suomentamalla englanninkielistä kirjallisuutta. Käytännössä istun valtaosan ajasta työhuoneessani ja naputtelen sana kerrallaan tekstiä tietokoneen ruudulle. Kun käännettävää on 300 sivua tai enemmän, työ kysyy kärsivällisyyttä ja istumalihaksia. Välillä se vähän ikävystyttääkin. Mutta aina tulee niitä hetkiä, kun jotakin hankalaa kohtaa pitkään pähkäiltyäni keksin, kuinka sen kaikkein parhaiten suomeksi ilmaisen. Tai kun takkuilevalta tuntunutta tekstiä hiotessa huomaan, että tämähän alkaa näyttää jo ihan oikealta kirjalta.

Silloin sydämessä syttyy jälleen sama, tuttu valo: Onpa tämä kivaa.