Rakas päiväkirja
17-vuotiaana ostin joensuulaisesta kirjakaupasta kovakantisen muistikirjan. Yksinkertaiseen, valkoiseen kanteen oli painettu Franz Kafkan sitaatti: ”Kirjoja, jotka tekevät meidät onnellisiksi, voimme tarpeen tullen kirjoittaa itse.”
Kysymyksessä ei ollut ensimmäinen päiväkirjani – ei todellakaan – mutta ensimmäistä kertaa ymmärsin, mistä päiväkirjan kirjoittamisessa oli kysymys. Elämäni kaikkein tärkeimmistä kirjoista.
Kirjan sisäsivulle olen liimannut kuvan sensuellista, vaaleahiuksisesta Madonnasta Bedtime Stories -albumin ajoilta. Olen ollut Madonna-fani kuusivuotiaasta saakka, ja se näkyy päiväkirjoissani. Kirjan alkuun olen myös todennäköisesti jälkikäteen liimannut kuvan Walesin prinsessa Dianasta. Diana kuoli auto-onnettomuudessa muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin aloittanut päiväkirjan. 2,5 miljardia ihmistä seurasi televisiosta hänen hautajaisiaan. Edustan sitä sukupolvea, joka lapsena leikkasi Seura-lehdestä Diana-paperinukkeja.
*
Viime kesänä olin lomalla Samoksella, pienellä kreikkalaisella saarella. Istuin hotellihuoneeni parvekkeella sinisen meren sylissä lempipuuhassani – vain minä, kuppi teetä ja päiväkirjani. Kirjoittaessani oivalsin jotakin.
Vaikka olen toteuttanut lapsuuteni suurimman unelman, tullut kirjailijaksi ja julkaissut yli tusinan verran kirjoja, silti päiväkirja on minulle kaikkein rakkain kirja – edelleen.
Kaiken kirjoittamisen ei tarvitse, eikä pidä olla julkista. Kaikella kirjoittamisella ei pidä olla pyrkimyksiä. Päiväkirja on hellä, armollinen ja huumorintajuinen. Sen sivuilla saa olla sellainen kuin on, pikkumainen, tosikko, keskeneräinen, väsynyt, höpsökin, mitä vain. Päiväkirja ei tuomitse, se korkeintaan nyökyttää, halaa ja pyytää jatkamaan.
*
Vaikka olen kirjoittanut elämäni aikana hyllyllisen päiväkirjoja – niitä on kymmeniä, en ole enää vuosiin laskenut, vasta nyt, oltuani kymmenen vuotta kirjailija, olen valmis käyttämään päiväkirjamuotoa romaanini rakenteena. Päiväkirjat ovat ilmeisesti olleet liian lähellä, jotta olisin hoksannut niiden ilmiselvän mahdollisuuden.
Viimeisen vuoden ajan olen ahminut teini-ikäni päiväkirjoja. Dianan kuolema, elokuvateattereiden poikkeukselliset jonot Titanic-elokuvan aikaan, Red Hot Chili Peppersin Ruisrockin keikka – tätä 1990-luvun ajankuvaa, herkullisia yksityiskohtia, en olisi muistanut ilman tunnollisia merkintöjäni. Ilman nuoruuteni päiväkirjoja ei olisi syntynyt ensi syksynä ilmestyvää romaaniani Läpi yön. Se on kertomus tytöstä, joka päättää kirjoittaa itsestään ehjän ja onnellisen.
Eikö tässä ole kyllin painava syy aloittaa oman päiväkirjan pitäminen – jo tänään?
Terhin blogi: terhi.rannela.wordpress.com