Tarinoita matkasta ja sen varrelta

Tyttö nousee junaan Moskovassa matkatakseen halki Siperian Ulan Batoriin asti. Hän kohtaa ihmisiä, kyliä, unelmia, maisemia ja tarinoita, jotka avautuvat katkeransuloisina lukijalle yksi toisensa jälkeen. Tytön kanssa hytin jakaa mies, joka mielellään puhuu ennen kuin ajattelee, ja josta tulee tytölle sietämätön seura, mutta myös lähes ainut sosiaalinen kontakti pitkän ja kylmän matkan ajaksi. Tarinan edetessä juoni kasvaa lähes seikkailuksi, joka kertoo ennen kaikkea Neuvostoliiton lannistuneista ja silti niin elämää täynnä olevista ihmisistä.

Rosa Liksomin Finlandia-palkittu kirja on kunniansa ansainnut. Lukiessani kirjaa Etelä-Amerikassa, kuvat lumesta, pakkasesta ja valoista sekä varjoista olivat ympäristöni erilaisuudesta huolimatta käsin kosketeltavia. Kirjan ehdoton vahvuus onkin kerronta, jossa yhteen pieneen lauseeseen voidaan mahduttaa sekä tunteita ja salaisuuksia. Hivelevän kaunis maisemakuvaus saa haluamaan mukaan junan kyytiin, kokemaan kaikki ne kilometrit ja pysähdyspaikat sen matkustajien seurassa.

Vaikka hahmot vaihtuvat nopeasti, päähenkilöiden liikkuessa junan mukana läpi kaupunkien ja kylien, jokaiseen henkilöön saa aidon otteen. Tarinan sisältä löytää monta uutta tarinaa, jotka täydentävät kuvaa tytöstä ja miehestä, sekä neuvostoliittolaisista heidän ympärillään.

Se, mihin kirja jossain kohden sitten kompastuu, onkin näiden ”tarinoiden tarinan sisällä” tahatonta vahinkoa. Välillä jonkin hahmon kertoma tarina imaisee niin mukanaan, että itse ”päätarina” unohtuu, ja kun todellisuuteen palataan, lukija on hetken pyörällä päästään. Tämä kuitenkin osuu kohdalle harvoin, ja silloinkin vain muistuttaa Liksomin erinomaisesta tyylistä.

Hytti nro 6 ei ole ehkä se kirja, joka kosketti juuri minua, mutta herätti silti paljon ajatuksia. Samaan aikaan rujo ja herkkä suomen kielen uskomattoman lahjakas käyttö on todellakin jotain, mitä oppii arvostamaan vasta kun sitä ei enää kuule joka päivä.