Helena Waris: Vedenkehrääjä, Otava 2018
Nimeämättömässä maailmassa myrskyt, kuivuus ja muut katastrofit ovat johtaneet siihen, että ihmiset etsivät ratkaisua Koneesta, joka hallitsisi pienen alueen olosuhteita tehden ne elinkelpoisiksi maahan kaivetun Kuilun ja taivaan jakavan kuvun avulla. Ongelmana on, että Kone hallitsee myös ihmisten omaa elämää, sitä mitä he tekevät työkseen ja mitä he saavat sanoa. Kuitenkin pieni ja sitkeä joukko kapinallisia jaksaa taistella vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta Koneiden täydellistä valtaa vastaan.
Zemin jäätyä Maharin majakkasaarelle Linnunsitojassa, Vedenkehrääjä jatkaa tarinaa Sazin kertomana. Saz matkustaa kuivuneen Eteläisen mantereen ja sen pakolaisvirtojen halki yrittäen löytää vanhan ystävänsä ja saada vastauksia kysymyksiinsä. Matkalla hän kohtaa erilaisia ihmisiä, joilla on monenlaisia näkemyksiä tulevaisuudesta, jota tulisi yhdessä rakentaa, ja Saz joutuu valintojen eteen.
Ilmastonmuutoksen aiheuttamat tuhot ja sen jatkuva ihmisten elinolojen riuduttaminen tuntuvat olevan läpi teoksen kantavana teemana, vaikka ilmastonmuutosta ei missään vaiheessa erikseen nimetä syylliseksi katastrofeihin. Koneet ja niiden hallitsemat alueet Kuilut, ovat kuin hyvinvointiyhteiskuntia, jotka ovat ihmisten vallanhalun seurauksena korruptoituneet. Yllättävää on, kuinka näin monta ajankohtaista ongelmaa lyhyeen 157-sivuiseen teokseen Helena Waris saa taitavasti ujutettua tarinan lomaan. Kiehtovaa on myös kapinallisten ja Kone-myönteisten vastakkainasettelu, joka ei ole kokonaan mustavalkoista, vaan näyttää myös muita värejä.
Helena Wariksella on ainutlaatuinen kerrontatyyli, jolle hän pysyy edelleen uskollisena osaten taidokkaasti antaa lukijalle sopivasti houkuttimia ja haasteita, jotka pitävät uteliaisuutta koko ajan yllä. Aivan kuten Wariksen aiemman teoksen Vuoren (2014) kohdalla, Linnunsitojan ja Vedenkehrääjän tyylilajia on vaikea määritellä. Mysteerimäinen dystopian maailma koukuttaa ja antaa lukijalla miettimisen aiheita. Sinne sukeltamista uudelleen ei malta odottaa.