Yhden miehen vallankumous

Petteri Kantola: Hämärän prinssi. Suuri Kurpitsa 2018.

”Helpointa olisi ystävieni ja lukuisten muiden lailla ohittaa epämukavat ajatukset ja asiat. Antaa unohduksen korjata kaiken rikkinäisen. Mutta miksi huijaisin itseäni? Se tuntuisi siltä kuin antautuisin johonkin epämääräisen beigen väriseen rappioon.”

Länsimainen kulutusyhteiskunta raapii sademetsät vereslihaan saakka vain saadakseen kolmikerroksista, ultrapehmeää vessapaperia, johon on painettu aforismeja vaaleanpunaisella, ihoystävällisellä painomusteella. Petteri Kantolan  sarjakuvateos Hämärän prinssi esittelee herkän ja spontaanin Markon, joka päättää matkustaa Borneolle, jossa metsätyökoneet rouskuttavat elintilaa maailmankartan jokaisesta suunnasta. 

Lentomatka kestää 48 tuntia, ja 8 tunnin laivamatka päälle. Marko saapuu pieneen viidakkokylään ja tutustuu kyläläisiin, heidän tapoihinsa ja elinkeinoihinsa. Joustavuus on valuuttaa alkuvaiheessa, kun Markon on totuteltava aivan uuteen elämäntapaan. Kuumuus on tukahduttava, hygienista pitää tinkiä ja ruoka on yksipuolista verrattuna siihen, mihin hän on tottunut. Kyläläiset suhtautuvat ensi alkuun rakkaaseen päähenkilöömme hieman varauksella, sillä yleensä muualta saapuvat vierailijat tulevat kylään dollarinkuvat silmissä kiiluen. Alkukankeudesta huolimatta he yllättävät Markon välittömyydellään ja avuliaisuudellaan; pyyteetön vieraanvaraisuus kun on koti-Suomessa kiven alla. 

Marko tahtoo tehdä ympäristövallankumouksen. Hän tahtoo levittää äärimmilleen virittäytynyttä kontrastia maailmassa, sekoittaa vesiväreillä mustasta ja valkoisesta esiin ne harmaan sävyt, joita bisnesmaailman kiirefiltterillä ei näe. Esikuvansa Che Guevaran jalanjäljissä hän kahlaa läpi psyykkisen kasvutarinan, jossa elämästä ja kuolemasta oppii niin hän kuin kotisohvaltaan menoa tarkasteleva lukija.

Hämärän prinssi pyörittelee suuria ongelmia yksilön tasolla. Voiko tuiki tavallinen ihminen muuttaa maailmaa? Voiko elämästä nauttia, vaikka hiilivoimala savuttaa horisonttia ja sääsket pumppaavat malariaa milloin kehenkin? Kirja liukuu globaalista yksilön tasolle ja takaisin hetkessä ja jättää lukijan miettimään, mitä oikeasti tapahtui. 

Tarina itsessään on selkeä, mutta jokaiselle lukijalle oma, sillä vastauksia ei anneta suoraan. Lukijan on itse yhdisteltävä vertauskuvalliset mustavalkopiirrokset ja sivun mittaiset kirjoituskoneraportit yhtenäiseksi tarinaksi. Yksi lukukerta ei riitä, vaikka kuinka tarkentelisi ymmärryksen piilokameraa, sano minun sanoneen. Ja vaikka tarina hahmottuisikin viimeistä piirtoaan myöten jo ensimmäisellä otolla, on kuvia palattava ihailemaan kerta toisensa jälkeen: nämä kuvathan kuuluisivat Kiasman kolmoskerroksen seinille! 

Aluksi suhtauduin opukseen skeptisesti: taasko uusi ilmastonmuutoskirja? Mutta eipä aikaakaan, kun tarinan monimutkaiset taitokset alkoivat laskostua auki mielessäni.  Hämärän prinssi yllättää raikkaudellaan. Synkeitä asioita kuvataan turhia moralisoimatta, asioista katsotaan kaikki puolet ja jokainen, pienikin käänne saa hämmästymään. Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta tarina jättää kuitenkin hyvän maun suuhun. Se selittää asiat niin kuin ne ovat, uskottavasti mutta ennalta-arvaamattomasti. 

”Aurinko sotkeutui sanoihini ja hieman horjuin sen voimasta. Kerroinko jo kaiken? Sainko kaiken sanotuksi?”