Kolumni: Hyvä tietokirja vie mukanaan toiseen maailmaan

Tietokirjan lukemisella voi olla arvaamattomia seurauksia. Olin neljän vuoden ikäinen, kun yhtenä iltana pyysin isääni kertomaan iltasadun sijaan jonkun tosijutun, olinhan selvästi kyllin vanha sellaiseen. Isä otti kirjahyllystä ranskalaisen egyptologi Christiane Desroches-Noblecourt’n kirjan Tutankhamon: Faaraon elämä ja kuolema (1976). Isä luki, kuinka Kuninkaiden laakson hiekasta paljastui kiviporras vuonna 1922. Miten portaat jatkuivat aavikon alle, ja miten vuosien etsintä palkittiin Howard Carterin lyhdyn lepattavan liekin heijastuessa takaisin kolmetuhatta vuotta uinuneen haudan kullankiiltoisista eläimenpäistä ja alabasteriastioista. Kirja tempasi minut mukaansa, ja parikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli arkeologi.

Ei mene päivääkään, etten tarttuisi tietokirjaan. Älä ymmärrä väärin – rakastan kaikkia kirjoja; romaaneja, runoja ja keittokirjoja. Tietokirjat kuluvat kuitenkin käsissä eniten. Hyvä tietokirja avaa kutkuttavan maailman, syventää ymmärrystä, tuottaa oivalluksia ja antaa uusia näkökulmia. Tietokirja voi auttaa näkemään maailman toisen ihmisen silmin ja kiinnittämään huomiota asioihin, joita ei ole ennen edes huomannut. Ei ole sattumaa, että päädyin itse kirjoittamaan juuri tietokirjoja.

Paras tietokirja on sellainen, johon kirjoittaja on vuodattanut oman rakkautensa aihetta kohtaan. En ole koskaan pitänyt itseäni suurena naparetki-intoilijana, mutta kun tartuin Bea Uusman kirjaan Naparetki: Minun rakkaustarinani (2015), en voinut laskea sitä käsistäni. Kirjailija vei mukanaan yksinäiselle Valkosaarelle Huippuvuorten kupeeseen selvittämään, mikä koitui ruotsalaisen Andrée-retkikunnan kohtaloksi vuonna 1897. Kun viimeinen sivu oli luettu, tuntui kuin olisin palannut aivan toisesta todellisuudesta – kirskuvien napajäiden keskeltä, armottomasta, valkeasta maailmasta.

Hyvä tietokirja kestää aikaa. Vaikka luen mieluusti uusia kirjoja, myös todelliset tietokirjavanhukset ovat voineet säilyttää tenhonsa. Keskiajantutkijana palaan jatkuvasti Ruotsin viimeisen katolisen arkkipiispan Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian (1555) pariin. On kiehtovaa, kuinka tietokirjan kautta voi kuunnella satoja tai tuhansia vuosia sitten eläneen ihmisen puhetta, ja nähdä välähdyksiä kadonneesta ajasta.

Omissa, historiaa ja arkeologiaa käsittelevissä tietokirjoissani olen halunnut viedä lukijan muinaisiin aikoihin ja näyttää, miten esivanhempamme ovat eläneet jonain toisena aikana. Tietokirjan kirjoittaminen on omanlaisensa matka, joka ei aina ole helppo ja kivuton, mutta sitäkin palkitsevampi. Kirjakäsikirjoituksen loputtomalta tuntuvan hiomisen jälkeen on hieno ja hurja hetki, kun kirja lähtee maailmalle ja löytää lukijansa, jotka katsovat tekstiä aivan uusista näkökulmista. Kirjailijalle on parasta mahdollista palautetta kuulla, että joku on lukenut tekstin, saanut siitä ajatuksia ja innostunut.

Kirjoittaja on keskiaikaan erikoistunut arkeologi ja tietokirjailija, joka kirjoittaa Suomen keskiajasta, arkeologiasta ja muinaisjäännöksistä.