Huumori on vakava asia

Kirjailija Jyri Paretskoi kirjoitti Lukufiilikseen huumorin kirjoittamisesta ja pohti samalla, mikä on hauskaa.  Ota talteen parhaat vinkit!

Kuva: Anssi Viljakainen, Otava

Nuortenkirjoissani on paljon huumoria. Tai ainakin olen yrittänyt saada niihin mukaan paljon huumoria. Siinä onnistumisen tietenkin määrittelevät lukijat, joita joko naurattaa tai sitten ei naurata. Monia naurattaa.

Huumorin käyttäminen nuortenkirjoissa on ollut minulle helppo ja tietoinen valinta. Ensinnäkin huumori on minulle luontainen ja jokapäiväinen osa elämääni, toiseksi uskon, että sen avulla on mahdollista käsitellä vaikeitakin asioita.

Vaikka nuortenkirjoissani käsitellään hyvin rankkojakin aiheita, olen ehkä hieman leimautunut kepeiden ja hassun hauskojen kirjojen kirjoittajaksi. Pyrin kyllä aina kirjoittamaan elämänmyönteisiä ja positiivisia kirjoja, mutta silti joka ikisessä kirjoittamassani nuortenkirjassa on mukana myös vakavampia sävyjä, monesti hyvin hankaliakin aiheita ja teemoja. Ne kyllä näkyvät, kunhan pintaa vähän raaputtaa. Ei minua silti haittaa, että monesti kirjoistani jää lukijalle päällimmäisenä mieleen hauskuus. Se on oikeastaan erinomainen juttu, niin sen pitääkin mennä. Ei hauskuus ole paha asia tai jotenkin jostain muusta pois. Hauskuus on hyvästä.

Kun kirjoitan nuorille, haluan saavuttaa nimenomaan niitäkin, jotka eivät ole kauhean innostuneita lukemisesta. Haluan saada aikaan tunteen, että lukeminen voi olla hauskaa ja viihdyttävää ja että kirjallisuuden ei todellakaan tarvitse olla tylsää ja puuduttavaa. Hauskuus on aina tietenkin katsojan silmässä, mutta mielestäni hauskan nuortenkirjan kirjoittamiseen pätevät muutamat hyvin yksinkertaiset asiat. Täytyy olla ihan tavallisia, helposti samastuttavia nuoria, ihan tavallisia ja arkipäiväisiä tilanteita, jotka ovat kaikille tuttuja ja niiden lisäksi sopivissa määrin noloja tilanteita, kohellusta, väärinymmärryksiä ja hauskaa sanailua. Ihan helppoa siis!

Säännöt hauskuudelle

Yhtenä suurena vahvuutenani kirjailijana pidän kykyä nauraa itselleni. Toisaalta en halua ottaa itseäni liian vakavasti, mutta oman vajavaisuuden, keskeneräisyyden ja kömpelyyden tunnustaminen on myös paitsi tapa suojautua julmalta maailmalta myös erinomainen väylä avoimuudelle ja uusien asioiden ja näkökulmien löytämiselle. Sitä paitsi maailma on jo niin hullu, että sen parodioiminenkin alkaa olla jo hyvin hankalaa. Siksi onkin erityisen ilahduttavaa löytää joskus itsestään tosikkomaisia piirteitä, joille on pakko nauraa. Jos ei osaa nauraa itselleen, ei pitäisi nauraa millekään muullekaan, ei varsinkaan toisille ihmisille.

Pidän huumorintajua, siis kykyä nähdä vakavissakin ja arkipäiväisissä asioissa jotain huvittavaa, älykkyyden merkkinä. Yllättävien asiayhteyksien oivaltaminen, tilannetaju, nopea reagointi ja sanavalmius ovat hienoja piirteitä, ja arvostan niitä kovasti. En silti tietenkään pidä tyhmänä ihmistä, joka ei naura minun jutuilleni. Huumorintajuja on monenlaisia. Eivät kaikki jutut naurata kaikkia eikä tarvitsekaan. Juuri siitä syystä huumorin kirjoittaminen voikin toisinaan olla haastavaa. Se, mitä minä pidän hauskana, ei välttämättä ole jonkun toisen mielestä lähelläkään hauskaa vaan korkeintaan ehkä kiusallista tai typerää tai lapsellista. Sekin on vain hyväksyttävä, sillä kaikkia ei koskaan voi miellyttää, eikä siihen edes pitäisi pyrkiä.

Ajallemme tyypillinen liika varovaisuus, pidättyväisyys ja sinänsä hieno pyrkimys olla vahingossakaan loukkaamatta ketään johtavat monesti siihen, että sanotusta tai kirjoitetusta häviävät särmä ja uskallus ja siten myös yllättävyys, joka usein on huumorin edellytys. Joskus pitäisikin yrittää olla miettimättä liikaa, mutta sekään ei oikein kirjailijalle käy. Siksi tarvitaankin jonkinlaisia pelisääntöjä, joiden puitteissa voi ainakin tuntea voivansa irrotella edes suhteellisen vapaasti.

Minun sääntöni huumorille ovat yksinkertaiset. En tietoisesti koskaan pyri loukkaamaan. Se on hyvä muistaa, ja sillä pärjää. Huumorin tarkoituksena ei saa olla pahan mielen aiheuttaminen, sillä sellainen on vain ilkeyttä ja pahantahtoisuutta. Nykyisin tätä rajaa vain ei enää tunnuta oikein erotettavan, vaan ilkeily ja kiusaaminen puetaan huumorin valeasuun erityisesti sosiaalisessa mediassa. Myös koulumaailman kiusaamistapauksissa kuulee liian usein, kuinka jotain on tehty tai sanottu ihan vaan läpällä. Vain typerykset eivät erota oikeaa huumoria kiusaamisesta.

Aina ei ole helppoa olla hauska edes omasta mielestään. Ongelma puuttuvasta hauskuudesta ja huumorista tulee vain siinä tapauksessa, että niitä jonkun mielestä pitäisi ehdottomasti jossain tietyssä kohdin olla. Sellainen tilanne voisi olla esimerkiksi se, kun kustannustoimittaja kertoo, että hyvä hyvä, juu, kelpo teksti, mutta huumoria saisi olla enemmän. Pakottamalla puristettu huumori saattaa mennä hiukan kiusalliseksi tai sitten se vain ei koskaan saavuta edes etäisesti sitä, mitä hauskuudeksi kutsutaan. Silloin voi turvautua ainoastaan siihen heiveröiseen oljenkorteen, että kun jokin on tarpeeksi huonoa, siitä tuleekin hyvää. Tällöin usein koetellaan hyvän maun ja mauttomuuden häilyvää rajaa. Epäilemättä hutejakin tulee, mutta se on vain elämää. Ei Usain Boltkaan aina voittanut kaikkia lähtöjään.

Parhaimmat ja hauskimmat jutut, oivallukset ja tapahtumat tulevat usein eteen kuin faksi Anneli Jäätteenmäelle, yllättäen ja pyytämättä. Silloin on oltava valppaana ja tarkkana ja kirjoitettava hauska juttu muistiin, jotta sitä mahdollisesti voisi käyttää myöhemmin jossain. Niin kuin esimerkiksi se hauska kirjailija-aiheinen lopetus, jota voi käyttää melkeinpä minkä tahansa kirjoittamista tai lukemista tai molempia koskevan tekstin lopussa. Lukeminen kannattaa aina. Kirjoittaminen harvemmin.