Ilmiöt
29.4.2020
|
Magdalena Hai

Kauhusta, rakkaudella

Kirjailija Magdalena Hai kertoo, miksi kirjoittaa kauhukirjallisuutta nuorille ja miltä kauhun lukeminen hänestä itsestään tuntuu.

 

Kuva: Toni Härkönen, Otava

 

 

Kauhun kirjoittaminen on kivaa. Joskus melkein nolottaa myöntää sitä. Olen kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa nuorille, Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen. Kuulun niihin harvoihin suomalaisiin nuortenkirjailijoihin, jotka ylipäätään kirjoittavat kauhua. Koska kauhu on yksi suosituimmista kirjallisuudenlajeista nuorten lukijoiden keskuudessa, genren kirjoittajien vähyys tuntuu oudolta.

 

Syy voi olla niinkin yksinkertainen, että kauhu on… kauheaa. Aikuisena useimmat meistä tuntevat tarvetta suojella nuoria ja kauhun kirjoittaminen on jotakin, joka hankaa voimakkaasti tätä suojeluntarvetta vastaan. Kauhun kirjoittaminen on uhan ja outouden tuomista siihen, mikä on tavallista ja turvallista.

 

Nuorille kauhua kirjoittavan pitää olla vähän julma. Täytyy tukahduttaa itsessään perimmäiset vaistot, jotka käskevät vakuuttamaan painajaista pelkäävälle: ”Ei mörköjä ole olemassa.” Päinvastoin kauhua kirjoittavan täytyy kaivaa sisältään kaikki se, mitä on itse pelännyt. Kaikki ne vanhat kummitusjutut, joilla pelottelimme toisiamme lapsina. Kutsua hirviönsä kokoon ja käskeä niitä kertomaan tarinoita leiritulen äärellä toisista, vielä kauheammista hirviöistä. Kirjoittaa niin hirveitä juttuja, että työskennellessä täytyy laittaa valot päälle.

 

Me kaikki tiedämme, miltä pelko tuntuu. Meillä kaikilla on mörkömme. Kauhun kirjoittamisessa on kyse heittäytymisestä pelkoa kohti. Sarjamurhaajakauhu, iloinen verikekkerikauhu, kammottava yliluonnollinen kauhu… Kauhulla on monia muotoja, eivätkä kaikki niistä miellytä jokaista lukijaa. Itse rakastan perinteistä kauhua: kummitusjuttuja ja tarinoita riivatuista nukeista. Perinteinen kauhu, kuten sadutkin, puhuttelee jotakin syvällä meissä kaikissa.

 

Kirjoitan kauhua, koska rakastan pelkäämistä. Olin sellainen jo lapsena ja nuorena, kun kolusin läpi kirjaston yliluonnolliset kertomukset ja hirviöjutut. Vihasin silloin kertomuksia, joissa kauhun aiheuttaja paljastuikin joksikin tavalliseksi ja oli selitettävissä arkisilla ilmiöillä ja asioilla. Arkisuus tuntui ehkä jutun kirjoittaneesta aikuisesta lempeydeltä (”Ei mörköjä ole!”), mutta nuorelle kauhufanille moinen pehmoilu lätisti koko tarinan. Tuntui siltä, ettei aikuinen kertoja luottanut minuun – tai kykyyni kestää kauhua. Hän ei nähnyt minun tarvettani pelätä turvallisesti.

 

Kaikessa tunteisiin vetoavassa kirjoittamisessa on kyse tarinan kertojan ja lukijan välisestä kunnioituksesta ja lupauksesta antaa sitä, mitä tilataan. Kauhutarinan lukija haluaa kokea tunteiden vuoristoradan. Kirjoittajan tehtävä on panna hänet pelkäämään.

 

Siksi omissa tarinoissani hirviöt ovat todellisia. Tarinani eivät aina saa onnellista loppua. Toisinaan ne ovat myös hassuja, koska kauhun ei tarvitse olla ryppyotsaista murjottelua. Kauhu on hauskaa! Kauhutarinat ovat turvallisia silloinkin, kun ne päättyvät huonosti. Ne ovat loppujen lopuksi vain tarinoita, joiden päätyttyä me voimme aina huokaista helpotuksesta ja sanoa: ”Ei mörköjä oikeasti ole.” Vaikka hetken ajan… oli.

 

Hetken ajan käsivarren ihokarvat nousivat pystyyn. Hetken ajan varjo huoneen nurkassa näytti epäilyttävältä. Hetken ajaksi oli pakko sulkea silmät, eikä missään nimessä ajatella, että ikkunan takana pimeässä seisoi joku.

 

Hetken ajan oli ihana pelätä.

← Takaisin
seuraa meitä