Kirjailija Antti Rönkä: Miten kirjoittaa omasta elämästä?
Kuva: Marek Sabogal, Gummerus
Kaksi vuotta sitten matkustin silloisen tyttöystäväni kanssa Islantiin. Meillä oli vuokrattu auto, jolla ajoimme koko saaren ympäri. Kahdeksan päivän aikana näimme valaita, tulivuoria ja geysirejä, uimme kuumissa lähteissä, yövyimme hevostilalla ja teltassa ja katselimme valtameren maininkeja hiekkarannalla, jonka hiekka oli pikimustaa. Muistan, että koko matkan ajan mietin, kuinka kirjoittaisin siitä. Miten muistaisin tämän kaiken? Tapahtumat, kokemukset, toinen toistaan ihmeellisemmät maisemat tulvivat ja vyöryivät päälle kuin Godafoss-putouksen maidonvalkea vesi.
Viime vuosina yksi kirja-alan muotisanoista on ollut autofiktio, omasta elämästä kirjoittaminen. Sitä on toisteltu kyllästymiseen asti takakansiteksteissä, blogeissa, Instagramissa, kaikkialla missä nyt kirjoihin liittyvää keskustelua käydään. Knausgård sitä ja Knausgård tätä, onko autofiktio uusi ilmiö vai ei, kuka saa kirjoittaa ja mistä, onko ”autofiktion buumi” nähnyt huippunsa, jne jne. Olen myös omalta osaltani osallistunut keskusteluun esikoisromaanini Jalat ilmassa tiimoilta.
En ole kiinnostunut kirjallisuuskeskustelusta. Kirjoittajan ja lukijan kannalta ei ole merkitystä, mikä milloinkin on muka trendikästä. Ainoa millä on merkitystä, on se, onko teksti aitoa ja rehellistä, kuuluuko siinä kirjoittajan oma ääni ja onko se kirjoitettu siksi, että se on todella haluttu kirjoittaa. Minulle, sekä lukijana että kirjoittajana, kirja on ennen kaikkea paikka sanoittaa ja tunnistaa asioita, joista ei puhuta muualla. Uskon kirjan ylivoimaiseen kykyyn inhimillisen kokemuksen välittäjänä. Siksi omaelämäkerrallinen teksti on aina viehättänyt minua – sen lukeminen ja kirjoittaminen.
Vanha klisee kuuluu, että pitää elää tietynlainen elämä, jotta siitä voi kirjoittaa. Se ei ole totta. Joka ikisen ajattelevan olennon kokemuksista voisi kirjoittaa mestarillista proosaa. Meidän jokaisen elämä on taideteos, runo, tragikomedia. Kysymys on näkökulmasta ja siitä, että tunnistaa merkityksen kohdat tapahtumissa. Tämä on omaelämällisen kirjoittamisen suurin haaste. Se on myös piirre, joka erottaa autofiktion julkkisten elämäkerroista; julkkisten elämäkerrat ovat valokuvia, näköispatsaita, ne kertovat epätavallisista tapahtumista tavallisella kielellä. Sen sijaan elämäkerrallinen proosateos on maalaus, se kertoo tavallisista tapahtumista epätavallisesti, omaäänisesti. Picassosta otettu valokuva näyttää kovin erilaiselta kuin hänen maalaamansa omakuva.
Jos kirjoittaisin Islannin matkastani, voisin tehdä sen aloittamalla siitä kun lentokone laskeutui ja lopettaa siihen kun palautimme auton vuokraamoon. Voisin kuvailla kaikki nähtävyydet ja selostaa tapahtumat kronologisesti. Mutta siinä ei olisi mitään järkeä. Lukijan olisi helpompaa selata matkalta otetut valokuvat tai klikkailla itsensä saaren ympäri Google mapsissa. Kronologinen selostus on hyvä välivaihe, mutta sen muuttaminen kirjallisuudeksi vaatii kristallisointia, merkitykseen menemistä.
Kun muistelen Islantia, näen vahvimmin mielessäni mustan hiekkarannan. Seison rannalla ja katson Atlantin valtamerta, tunnen miten aaltojen kylmät kuohut kastelevat kenkäni. En välitä siitä. Miksen välitä siitä? Siksi koska olen riidellyt juuri tyttöystäväni kanssa. Mistä me riitelimme? Siitä että avasin vichypullon autossa ja se roiskui ympäriinsä. Edustiko vichypullo jotain itseään suurempaa? Mitä seuraavaksi tapahtui? Käännyn, ja huomaan että tyttöystäväni ottaa minusta kuvia. Tässä on minun aloitukseni. Tässä on tilanne, jossa tasapaino on horjahtanut, ja minua kiinnostaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten ristiriita laukeaa? Se on hyvä aloitus, koska jokainen tunnistaa omasta elämästään tilanteita, joissa tasapaino on horjahtanut. Lukija pääsee tarinan maailmaan sisään. Jos sen sijaan aloittaisin siitä miten Hekla-tulivuori kohoaa horisontissa ja kuvailisin sitä yksityiskohtaisesti, tarinaan ei pääsisi sisään, koska hyvin harva on nähnyt Hekla-tulivuoren, ja jos joku haluaa sen nähdä, hän voi Googlata kuvan kahdessa sekunnissa.
Ohjeeni omasta elämästään kirjoittaville on siis tämä: etsi merkityksen kohdat, käännekohdat, tilanteet joissa olet kokenut jotain erityisen voimakasta. Kuro tarina niiden ympärille. Ole peloton, häpeämätön, häikäilemätön. Älä säästä itseäsi äläkä muita. Ja muista, että sinun sanojasi ei voi kirjoittaa kukaan muu.