Kolumni: Kaikki kirjat ovat itsensäkehittämiskirjoja
Eräs Jyrki Lehtolan huhtikuinen kolumni oli kirjoitettu puhekielellä, sivistyssanoja suomalaiseen suuhun väännellen ja historiallisia totuuksia yliampuvasti väärennellen. Kaikkihan ymmärsivät sen ilmiselväksi satiiriksi. Paitsi että eivät. Iltapäivälehden kommenttikentän tykätyimmässä kommentissa kyllä epäillään, että moni ei tätä sarkasmiksi tajua, mutta muut 792 kommenttia ovatkin sitten huutoa siitä, kuinka teksti on räikeän sovinistinen tai että kerrankin sanotaan asiat “just niinkun ne on!”
Huhtikuusta on aikaa, eikä kolumnin aiheuttama keskustelu ole enää ajankohtainen, sillä somemyrskyt nousevat ja laantuvat nopeammin kuin Suomen toukokuinen sää muuttuu. Mutta keskustelusta mieleeni jäi Twitterissä kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen twiittaama ajatus. Tapahtui taas se mahtava hetki, kun joku toinen osaa sanoittaa sen, mitä on itse ajatellut.
“Kun ei lueta älykkäitä, monitasoisia tekstejä eikä välttämättä edes katsota vähänkään vaativampia draamallisia leffoja tai sarjoja, katoaa lukutaito ja sen mukana satiirin ja ironian taju. Vain totinen paatos avautuu.”
Twiitti purjehti tajunnanvirtaani jälleen, kun somessa näin monen lukevan kirjoja, joilla kehitetään itseään. Self help -kirjat, bisneskirjat ja inspiroivat elämäkerrat myyvät kuin häkä, eikä niissä ole mitään vikaa. Ongelmia syntyy, kun ei lueta mitään muuta, mitään, mikä ei olisi totta.
Kirjallisuuden arvottamisessa ei ole mitään järkeä. Mutta koska useammin kuulee keskustelua siitä, miten luetaan vain bisneskirjoja, koska kaunokirjallisuus ei kehitä lukijaansa, on tämä teksti kirjoitettu näin päin. Heti jos silmiini osuu joku, joka sanoo tietokirjojen olevan nössöille, lupaan kirjoittaa siitä aiheesta.
Asiahan on niin, että kaikki kirjallisuus kehittää. Ensin se kehittää lukutaitoa ja sanavarastoa, sitten ajattelua. Kaunokirjallisuudesta ja taiteesta ylipäätään opimme ihmisestä, sillä ihminen on itse sen tehnyt. Kun joku osaa kuvitella kaukaisia galakseja tai koukuttavan aristoteelisen juonen, voimme sitä taidetta kuluttaessamme nähdä, mihin kaikkeen mielikuvituksemme pystyykään. Ja jos kirja ei miellytä, eikä siitä tunnu saaneen yhtikäs mitään irti, sekin kehittää lukijaa. Lukija ei enää tartu sen kaltaisiin kirjoihin, vaan toivottavasti navigoi kokeilemaan jotain erilaista.
Kaunokirjallisuuden parissa myös oman kokemukseni perusteella rentoutuu aivan eri tavalla kuin self help -teosten. Rentoutuminen vasta todellista self helpiä onkin. Ja kuten lainaamassani twiitissä todetaan: jos lukee vain totuutta, erehtyy luulemaan kaikkea todeksi. Se jos mikä on vaarallista nykyisenlaisessa väitteitä pursuavassa maailmassa.
Eivät kaikki välttämättä ehdi lukea kaikkea. Itse olen lukenut nolon vähän (lue: Antti Holman Kauheimpia joululauluja lukuun ottamatta en yhtään) runokirjoja. Mutta moni perustelu on laiska Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa kirjasto on lähellä ja ilmainen.
Lukemista markkinoidaan hyödyn kautta, ja sitten naristaan, että pohjimmiltaan se on kylläkin mukavaa, eikä mikään urheilusuoritus. Minusta se on kumpaakin, mutta ei sillä ole väliä, sillä kampanjoista huolimatta monikaan ei enää lue. Siksi on hyvä, että jotkut lukevat edes niitä itsensäkehittämiskirjoja. Mutta jos kuitenkin tarttuu kirjaan, miksei tarttuisi toisinaan fiktioon?
Kirjoittaja on lukiolainen Tampereen yhteiskoulun lukiossa