Tällä kertaa aidosti epäluotettava Antti Holma

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni), Otava 2020

Antti Holman toinen romaani, omaelämäkerrallinen Kaikki elämästä(ni) on suora jatke Holman tutuksi tulleelle saippuapalamaiselle julkisuuskuvalle. Jo Auta Antti! -podcastissaan hän oli tavallaan epäluotettava kertoja, sillä vilpittömän kuuloisesti kerrotuista tarinoista huolimatta kuulijoille ei annettu mitään taetta niiden todenperäisyydestä. Kuulijapalautteen perusteella moni piti Holmaa aidoimmillaan juuri tuossa projektissa, mihin hän itse vastasi vain esittävänsä mukavaa. Nyt hän kiipeää autofiktion kaltevien tekojäiden kaukaloon ja on tällä kertaa aidosti epäluotettava. Mutta onko sillä lopulta väliä? Tätä kirjaa voi lukea myös oikeasti romaanina ja koittaa unohtaa autofiktion olemassaolon.

Uutuuskirjaan Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (Vastapaino, 2020) kirjoittamassaan esseessä Holma avaa omaa suhtautumistaan itsestä kertomiseen ja rivien välistä voi huomata ohjeita hänen taiteensa lukemiseen. Hän korostaa, että tarinoiden henkilö (sellainen kuin tässä romaanissa esiintyvä) on täysin erilainen ja paljon helpommin yksinkertaistettavissa oleva olento kuin ihminen (sellainen kuin esimerkiksi Antti Holma). Sen lisäksi hän kirjoittaa julkisuuskuvansa moninaisuudesta ja sen tuomasta vapaudesta. “[J]aan niin paljon, että saatavilla on loputon määrä versioita henkilöstäni, mikä tarkoittaa sitä, että lopulta en oikeastaan ole kertonut itsestäni mitään. Olen näennäisavoin.” Romaanissa etenkin ihmismaailmaan putkahtelevat Jumala ja Saatana edustavat Holman tekemisten vapautta. “Koska tavoitteeni ei ole olla jotakin tiettyä, hallittua ja hyvää, voin aika lailla tehdä, mitä haluan”, hän kirjoittaa Kertomuksen vaaroissa. Jos Holma olisi luvannut markkinoille humoristisen mutta totuudessa pysyttelevän elämäkerran, hänen kätensä olisivat olleet sidotut.

Toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomien arvio väittää, mielestäni Holmalla ei ole tässä teoksessa, kuten ei aikaisemmissakaan töissään, “ihmiskuva[a], joka on — läpeensä kyyninen ja tuomitseva.” Päinvastoin! Antamalla valtavalle häpeän tunteelle ja elämän epämääräisyydelle kasvot (olivat ne sitten todet, fiktiiviset tai “näennäisavoimet”), Holma vapauttaa lukijassakin vaivaantuneen naurun. Heh, noinhan se totta tosiaan menee minullakin. Holma voi olla kyynikko, mutta hänen töittensä suosion perusteella monikaan ei pidä häntä tuomitsevana. Jaettu kylmä hiki ei arvota, se kummastelee arjen ankeutta.

Kaikki elämästä(ni) herättää lukijassa matkan varrella monenlaisia tunteita ilosta suruun, liikutuksesta lämpöön ja inhoon. Henkilöiden ja tunteiden kuvaus on osuvaa. Myös se myönnetään, että tiettyjä olotiloja on vaikea kuvailla. Suurin osa kirjasta on itseinhon ja persejuttujen ryvettämää, joten sellaisista teemoista kiinnostuneille se sopii. Romaanin loppu erottaa sen muista Holman töistä. Vaikka hänen podcasteissaankin on ollut kauniita arjen kuvauksia, näissä muutamassa viimeisessä kappaleessa Holma on parhaimmillaan. Ensin hän kertoo hänen ja ranskalaisen aviomiehensä yhteisestä tarinasta, ja kappale toimii samalla rakkauskirjeenä, jota “Manu” ei kuitenkaan koskaan voi alkukielellä lukea kielimuurin takia. Aivan lopuksi Holman luona vierailee hänen lapsuudenystävänsä Tuomas, ja heidän keskustelunsa piirtää romaanin kaaren loppuun. Viimeisiltä sivuilta huokuu ymmärrystä ja armoa.