Ennen kuin matkijanärhi laulaa
Suzanne Collins: Balladilaululinnuista ja käärmeistä, WSOY 2020
Suhtaudun tavallisesti skeptisesti spin-off -kirjoihin. Ne ovat usein olleet minusta turhia ja enemmän rahastusta kuin mielenkiintoinen lisä alkuperäisiin kirjoihin. Suzanne Collinsin Balladi laululinnuista ja käärmeistä ylitti kuitenkin odotukseni, koska se paljasti Nälkäpelin taustan ja kehityskaaren. Vasta tämän kirjan myötä ymmärsin koko Nälkäpelin olevan itse asiassa presidentti Coriolanus Snow:n tarina, sillä hänen sukunsa toimesta se alkoi ja kehittyi, sekä myöhemmin se lopetettiin hänen kuolemansa jälkeen.
Balladi laululinnuista ja käärmeistä kertoo Coriolanus Snow:n tarinan alkaen kymmenen vuotta Panemin sisällissodan jälkeen, jolloin Nälkäpeli on vielä hyvin alkeellinen eikä kovin suosittu vyöhykkeillä tai edes itse Capitolissakaan. Snow:n suku on menettänyt omaisuutensa sodan aikana, joten Coriolanus painii koulusuorituksiensa parissa palauttaakseen suvun kunnian takaisin. Jouduttuaan Nälkäpelin ohjaajaksi hän kuitenkin rakastuu tribuuttiinsa, Lucy Gray -nimiseen tyttöön vyöhykkeeltä kaksitoista, ja muuttaa näin koko tulevaisuutensa auttamalla tytön Nälkäpelin voittoon.
Tässäkin kirjassa Collins loistaa henkilöhahmoillaan ja heidän tarinoillaan. Hän näyttää altruistisuuden itsetuhoisuuden, vallanhimon hirveyden, oman edun tavoittelemisen petollisuuden suoraan hahmojensa toiminnan välityksellä. Coriolanuksen rakkauden kohde Lucy Gray onnistuu yllättämään lukijan. Odotin Katnissin luojalta toista erittäin vahvaa taistelijaa, mutta sain yllättyä positiivisesti. Lucy Gray vaikuttaa aluksi kiltiltä laulajalta, mutta kuten Coriolanuskin alkaa ymmärtää: Lucy Gray ei ehkä olekaan aivan niin kiltti ja puhtoinen kuin ulkoa voisi luulla. Tämän laululinnun sanotaankin aina houkuttelevan käärmeet paikalle. Hän saa helposti ystäviä ja osaa näyttää herkkyytensä, mutta kostossaan ja areenalla hän menee oma pää edellä. Hänen viekkautensa on hänen aseensa.
Mielenkiintoista kirjassa on taitavasti muotoiltu pohdinta lukijan ja henkilöhahmojen välillä siitä, ovatko ihmiset luonnostaan väkivaltaisia vai johtavatko olosuhteet siihen. Epätoivo ja kunnianhimo ajavat aluksi moraalisen Coriolanuksen muuttumaan ja näkemään ihmiset todella eläimellisinä ulkopuolisten vaikutteiden kautta. Hän toimiikin tosielämässä aivan kuten areenalla; asettaa itsensä muiden edelle. Syy ei ole pelkästään Capitolin ”käärmeiden”, vaan yhtä lailla tribuutitkin osoittivat tietyn eläimellisyytensä käymällä ohjaajiaan ja toisiaan vastaan. Ruen tapaista puhtoista hahmoa ei ole, joten on helppo huomata, miksi Coriolanus alkaa uskoa vain Capitolin kurin pitävän ihmiset aisoissa.
Luettuani tämän kirjan olin vaikuttunut, miten hyvin kaikki siinä oli suunniteltu yksityiskohtiaan myöten. Pidin erityisesti pienistä viittauksista alkuperäiseen sarjaan, koska kuten Lucy Gray sanoi: ”Show ei ole ohi ennen kuin matkijanärhi laulaa”.