Pääkirjoitus sarjakuvataiteilija Johanna Rojolalta: Tarvitaan vain kynä ja paperia

Johanna Rojola eli roju on puuhannut koko ikänsä sarjakuvan parissa: piirtänyt, käsikirjoittanut, opettanut, julkaissut ja tuottanut tapahtumia. Vuonna 2016 hän sai sarjakuvaneuvos-arvonimen toiminnastaan sarjakuvan parissa.

Sarjakuvat ovat tuttuja lehdistä tai netistä. Niitä on opittu lukemaan. Näin sarjakuvat ovat helposti lähestyttäviä. Sarjakuvien lukeminen on palkitsevaa, vaikka olisi hahmotusvaikeuksia tai ei osaisi kieltä kunnolla. Kuvat kertovat tarinaa tekstin kanssa yhdessä.

Monipuolinen ilmaisumuoto taipuu vaikka minkälaisiin lajityyppeihin. Yksi ihminen voi tehdä kaiken alusta loppuun itse. Voi valita aiheen ja hallita tyylin ja tyylilajin, tutkia taustatietoja tai keksiä kokonaisen maailman omasta päästään juuri niin kuin haluaa. Rajoituksena on vain oma mielikuvitus.

Toisaalta suuren yleisön käsitys sarjakuvasta voi rajoittua vain tiettyihin lajityyppeihin: ihmetellään, mikäs sarjakuva se sellainen on, joka ei naurata. No, jos lukee vaikka Tiitu Takalon albumin Memento Mori saa hyvän käsityksen siitä, mitä sarjakuva voi myös olla. Aku Ankoissa ja vaikkapa seikkailusarjakuvissa ei ole mitään vikaa, mutta ne eivät ole koko kuva. Palkittu Jätti-Kuti -antologia sisältää kymmenien tekijöiden lyhyitä kokeellisia sarjakuvia. Ehkä selkeys ei olekaan aina tärkein tavoite. Kutin kokeellinen kakofonia muistuttaa free jazzia tai runoutta. Kuten kaikessa kirjallisuudessa, sarjakuvassakin löytyy jokaiselle jotakin!

Non-fiction eli asiasarjakuva on kasvava ilmiö maailmalla. Kun tahdotaan kuvata sitä, mikä on jäänyt kertomatta, on sarjakuva omiaan. Hanneriina Moisseisen Kannas-albumi ja Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918 -kokoelma kertovat Suomen sotahistoriasta epätavallisista näkökulmista. Suosittuja ovat myös historiallisten henkilöiden elämäkerrat sarjakuvamuodossa, kuten Reetta Niemensivun Maalarisiskot tai Shreckin ja Turpeisen Ellen T.

Yksi asiasarjakuvan alalaji on graphic medicine eli terveyssarjakuvat. Suomessa erityisesti mielenterveysaiheisia ja sukupuolen moninaisuutta käsitteleviä sarjakuvia ilmestyy varsinkin sarjakuvablogeissa.

Ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä Liv Strömquist on opiskellut yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja kansanopistossa sarjakuvaa. Hänen sarjakuvansa ovatkin oikeastaan tutkimusta sarjakuvan muodossa – huumoria unohtamatta! Strömquist ihailee 90-luvun riot grrrl -liikettä ja tee se itse -asennetta. Hän on sanonut, että ei tavoittele tyylillään teknistä taituruutta, vaan haluaa piirtää niin, että lukijalle tulee sellainen olo että ”ehkä minäkin voisin piirtää sarjakuvia!”

Tarvitaan vain kynä ja paperia. Kunhan kirjoituksesta saa selvää, tikkuhahmoilla saa jo kerrottua asiansa toimivasti. Sarjiksensa voi julkaista vaikkapa Instagramissa ja saada heti palautetta lukijoilta. Tai voi kopioida oman pienlehden, zinen. Piirustus- ja kirjoitustaitojaan voi hioa omatoimisesti pitämällä sarjakuvapäiväkirjaa, sarjakuvan kerronnalliset taidot kehittyvät siinä kuin itsestään. Myös erilaisilta sarjakuvakursseilta saa lisäoppia.

Sarjakuvien tekemisen voi aloittaa vaikkapa taittelemalla kopiopaperiarkin minizineksi ja keksimällä sopivan kysymyksen otsikoksi. Sitten vain mietit vastauksen kysymykseesi joko yksin tai yhdessä kaveriesi kanssa. Sivuja minizinessä on vain kahdeksan, joten loppuvitsin vuoro tulee vastaan ennen kuin ehdit kyllästyä. Ja jos juttu ei toimi, tee uusi! Ei se ole niin vakavaa.