Opin lukemaan lähes kaksitoista vuotta sitten. Vuosiin on mahtunut monta jännitysromaania, novellikokoelmaa, runoteosta, dekkaria, tietokirjaa, elämäkerrallista teosta ja ties minkälaista keittokirjaa. Voisin sanoa lukeneeni kaikkea laidasta laitaan, mutta eräs kirjallisuusgenre ei koskaan ollut eksynyt kirjastokassiini. Sarjakuvakirjallisuus. Liki kaksitoistavuotisen lukuharrastukseni aikana en ollut lukenut ainuttakaan kokonaista sarjakuvakirjaa – kunnes viime syksynä tartuin sellaiseen.
Elämäni ensimmäiseksi kokonaiseksi sarjakuvateokseksi valikoitui sarjakuvataiteilija Janne Kukkosen Voro-trilogian kolmas osa Jumalten hauta (Like, 2021). Kukkonen voitti Voro-sarjan ensimmäisellä osalla Kolmen kuninkaan aarre sarjakuva-Finlandian vuonna 2016. Trilogia on fantasiaseikkailu, jonka päähenkilö Lilja on mestarivaras. Tässä trilogian loppuhuipennuksessa Lilja joukkoineen pyrkii estämään kirjan pääpahiksen, Ithielin, kavalat aikeet tuhota koko maailma.
Hakiessani teosta lähipostistani, säikähdin. Paketti oli paljon odottamaani isompi ja painavampi. Paketin sisältä paljastui 460-sivuinen, noin kilon painava järkäle. Rehellisesti sanottuna tummakantinen tiiliskivi ei varsinaisesti houkutellut tarttumaan siihen. Kun arjessani tuli sopiva kolo lukemiselle, huomasin tarttuvani teoksiin, jotka ovat omalla mukavuusalueellani. Viikot, jopa kuukaudet kuluivat ja sarjakuvakirja odotteli huoneeni nurkassa kirjahyllyni päällä.
Vihdoin järjestin aikaa sarjakuvakirjalle ja avasin sen ensimmäisen sivun. Alkuun lukeminen tuntui yllättävän haasteelliselta. Ryntäsin läpi kaikki tekstit ja puhekuplat, enkä ymmärtänyt keskittyä kuviin – siis sarjakuvien hyvin keskeiseen kulmakiveen. En tiennyt mihin katsoa ja miten edetä. Lukeminen oli hidasta ja takkuilevaa. Palasin edellisille sivuille, sillä huomasin keskittymiseni harhailevan. Ensimmäinen, jopa toinenkin luku tuntui menevän sumussa. En pysynyt lainkaan perillä tarinan tapahtumista.
Aivan kuin minun ja sarjakuvien alku ei olisi ollut jo tarpeeksi kivinen, lisähaasteen tutustumiseemme toi se, että olin valinnut ensimmäiseksi teokseksi fantasiasarjakuvan. Fantasiakirjallisuus ei kuulu suosikkeihini. Lapsenakaan en innostunut Aku Ankka-sarjakuvista enkä Harry Pottereista tai Soturikissoista, joita monet ystäväni lukivat. Nyt edessäni oli teos, joka yhdisti kaksi minulle etäisintä kirjallisuudenalaa.
Vaikka teoksen aihe oli minulle etäinen ja tuntematon, aloin hiljalleen viihtyä kirjan parissa. Olen vaikuttunut erityisesti teoksen kuvista. On varmasti todella vaativaa sekä piirtää, että kirjoittaa kokonainen juonikokonaisuus. Kukkosen piirustustyyli on kaunista katseltavaa. Tuntui, kuin katsoisi animaatioelokuvaa kirjan sivuilla. Olisin ehkä kuitenkin jäänyt kaipaamaan värillisiä kuvia. Vaikka mustavalkoinen painos sopii hyvin teoksen teemaan ja siitä huolimatta kuvien tunnelmat välittyvät lukijalle, olisi lukukokemus voinut olla antoisampi värillisenä. Uskon, että olisin viihtynyt värillisenä painettujen kuvien parissa pidempiä aikoja kerralla.
Vaikka alkuun säikähdin sivumäärää, ei teos lopulta pituutensa puolesta ollut raskaslukuinen. On eri asia lukea neljäsataasivuinen sarjakuvateos, kuin esimerkiksi samanpituinen proosamuotoinen romaani. Lukukokemuksesta haastetta taas toi se, että luin trilogian päätösosaa. Juonen tapahtumien ymmärtäminen olisi ollut tietenkin helpompaa, jos olisi lukenut aiemmat osat.
En usko, että minusta tulee sarjakuvien aktiivista kuluttajaa jatkossakaan. Päällimmäinen olo luettuani teoksen on kuitenkin positiivinen. Lukukokemus oli virkistävä kurkistus ulos dekkareiden ja tietokirjojen täyttämästä maailmastani. Ehkä ensi kerralla kokeilen toisenlaista sarjakuvateosta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisen lukukokemuksen esimerkiksi jokin sarjakuvamaailman klassikko, kuten Tintin seikkailut tai Asterix ja Obelix tarjoaisi.