Kiiltomadon päätoimittajana juuri aloittanut Ville Hämäläinen: “Kirjoittamiseen on osattava suhtautua maltillisuudella.”
Kirjallisuuskritiikin nettilehti Kiiltomato sai syyskuun alussa uuden päätoimittajan. Hän on Ville Hämäläinen (s. 1992), kokenut kirjallisuuskritiikin ja -tutkimuksen tekijä.
Kriitikoksi Hämäläinen päätyi omien sanojensa mukaan sattumalta. Alunperin esseet vetivät häntä enemmän puoleensa, mutta tarjottujen kritiikkien myötä kriitikon identiteettikin alkoi löytyä. Samalla hän kiinnostui kritiikin mahdollisuuksista tekstilajina. Kiiltomadon päätoimittajaksi hän haki, koska siitä asemasta on helpompaa kannustaa muitakin kirjoittajia kokeilemaan kritiikin rajoja. Hämäläisestä on tärkeää, että Kiiltomato pysyy paneutuvien kritiikkien kotina ja kirjallisuuskeskustelun jatkajana.
”Kriitikoilta toivon rohkeutta ottaa kritiikkeihin entistä selkeämpi näkökulma tai näkemys, joka tekstiä ohjaa. Uskon, että kriitikot voivat myös löytää kirjoittamisen iloa esimerkiksi dialogikritiikeistä”, hän sanoo.
Hämäläinen ei ole ehtinyt seurata lasten- ja nuortenkirjallisuuden tilaa, mutta pitää positiivisena, että viime vuosina yli puolet julkaistuista kirjoista ovat olleet kotimaisia. Nuortenkirjojen teemoissa häntä mietityttää ajankohtaisuuden paine:
”Esimerkiksi buumi sankaritarinoista tytöille, pojille, kaikille ja perheen lemmikkieläimille. Kirjallisuus on varmasti hyvä tapa käsitellä yhteiskunnallisia, eettisiä ja hankalia asioita, mutta toisaalta nämä asiat vyöryvät entistä nuorempien ihmisten päälle jo nyt.”
Lääkkeenä nuortenkirjallisuuden aseman parantamiseen Hämäläinen pitää kritiikkien määrän lisäämistä. Kirjallisuuspalkintojen voittajista voi alaa vähemmänkin seuraava valita laatulukemista, mutta kaiken muun nuortenkirjallisuuden esillä pitämisen vastuu on pääosin kirjablogeilla ja kirjallisuudentutkimuksella. Julkaistavan kritiikin tekijät voisivat seurata perässä, mikä Hämäläisestä tosin on nykyisessä mediamaisemassa helpommin sanottu kuin tehty.
Ville Hämäläinen, mitä vinkkejä antaisit Lukufiiliksen nuorille kirja-arvioitsijoille?
”Hyvä kritiikki on asiantunteva tulkinta teoksesta, joka jatkaa kirjan aloittamaa keskustelua, tarjoaa näkemyksiä muille kirjan lukeneille, mutta myös lukunautintoa kirjaa lukemattomallekin. Se on enemmän kuin vain teosanalyysi tai kuvaus teoksen teemoista.
Aluksi kannattaa miettiä, mikä tai mitkä asiat kirjasta jäivät eniten mieleen, mitkä herättivät jonkin tunteen tai uuden oivalluksen. Kritiikki kannattaa rakentaa niiden ympärille. Kritiikissä ei tarvitse käydä koko teosta, kaikkia sen hyviä tai huonoja puolia läpi, vaan riittää kun valitsee jonkin näkökulman. Usein näkökulman valinta voi myös auttaa, jos on vaikeuksia päättää, mitä pitäisi nostaa esiin. Kannattaa rohkeasti tarttua teoksiin, jotka ovat esimerkiksi lajiltaan vieraampia. Esimerkiksi runoutta vierastetaan usein suotta. Runoilija ei kirjoita, jotta joku osaisi nimetä kaikki runokuvat, vaan jotta kirja liikuttaisi jotain lukijassa, maailmassa tai molemmissa.”
Entä yleisesti nuorelle, joka haaveilee ammatikseen kirjoittamisesta?
”Kun olen itse viimeiset vuodet kirjoittanut työkseni, olen nauttinut sen tuomasta aikataulullisesta vapaudesta ja siitä, miten työ on parhaimmillaan hyvin palkitsevaa. Toisaalta kirjoittava ihminen on kaiken aikaa töissä: lukeminen, elokuvan katsominen tai ajankohtaisten asioiden seuraaminen voi laukaista halun kirjoittaa aiheesta.
Jos haluaa kirjoittaa työkseen, on osattava suhtautua kirjoittamiseen riittävällä maltillisuudella. Työkseen kirjoittava joutuu kirjoittamaan paljon – myös siksi, että palkkaa tästä työstä saa usein heikosti, ainakin käytettyyn aikaan verrattuna. Jokainen teksti ei voi olla mestariteos. Se ei tarkoita, etteikö jokaisen tekstin kohdalla kannattaisi yrittää parhaansa. Loputtomasti ei silti kannata jäädä tekstejä viimeistelemään. Jos haaveilee työkseen kirjoittamisesta, eikä vain esikoiskirjasta, on jo voiton puolella.
Julkaisemisen huumaa useammin, työkseen kirjoittaminen on totuttelua siihen, että yhden jutun valmiiksi saatua odottaa jo seuraavan kirjoittaminen. Siihenkin on syytä varautua, että kirjoittavan ihmisen on aina mietittävä ennen muuta lukijaa: monesti tekstiin haluaisi sisällyttää jotain sellaista, mitä editoija ei näe tarpeellisena tai aina edes ymmärrettävänä. Silloin on osattava luopua, ja osa näistä ideoista voi kehittyä vielä myöhemmin tekstiksi.
Viimeisenä täsmävinkkinä: kirjoittajan kannattaa lukea. Sillä tavalla löytää sukulaissieluja, kesken jääneitä keskusteluja ja sanomisen tapoja. Lukemalla ymmärtää, miten kirjoittaminen on aina jo sanottuun vastaamista ja miten monet ovat jo samat asiat sanoneet, joko paremmin tai eri tavalla.”
Kirjallisuuskritiikin nettilehti Kiiltomato sai syyskuun alussa uuden päätoimittajan. Hän on Ville Hämäläinen (s. 1992), kokenut kirjallisuuskritiikin ja -tutkimuksen tekijä.
Kriitikoksi Hämäläinen päätyi omien sanojensa mukaan sattumalta. Alunperin esseet vetivät häntä enemmän puoleensa, mutta tarjottujen kritiikkien myötä kriitikon identiteettikin alkoi löytyä. Samalla hän kiinnostui kritiikin mahdollisuuksista tekstilajina. Kiiltomadon päätoimittajaksi hän haki, koska siitä asemasta on helpompaa kannustaa muitakin kirjoittajia kokeilemaan kritiikin rajoja. Hämäläisestä on tärkeää, että Kiiltomato pysyy paneutuvien kritiikkien kotina ja kirjallisuuskeskustelun jatkajana.
”Kriitikoilta toivon rohkeutta ottaa kritiikkeihin entistä selkeämpi näkökulma tai näkemys, joka tekstiä ohjaa. Uskon, että kriitikot voivat myös löytää kirjoittamisen iloa esimerkiksi dialogikritiikeistä”, hän sanoo.
Hämäläinen ei ole ehtinyt seurata lasten- ja nuortenkirjallisuuden tilaa, mutta pitää positiivisena, että viime vuosina yli puolet julkaistuista kirjoista ovat olleet kotimaisia. Nuortenkirjojen teemoissa häntä mietityttää ajankohtaisuuden paine:
”Esimerkiksi buumi sankaritarinoista tytöille, pojille, kaikille ja perheen lemmikkieläimille. Kirjallisuus on varmasti hyvä tapa käsitellä yhteiskunnallisia, eettisiä ja hankalia asioita, mutta toisaalta nämä asiat vyöryvät entistä nuorempien ihmisten päälle jo nyt.”
Lääkkeenä nuortenkirjallisuuden aseman parantamiseen Hämäläinen pitää kritiikkien määrän lisäämistä. Kirjallisuuspalkintojen voittajista voi alaa vähemmänkin seuraava valita laatulukemista, mutta kaiken muun nuortenkirjallisuuden esillä pitämisen vastuu on pääosin kirjablogeilla ja kirjallisuudentutkimuksella. Julkaistavan kritiikin tekijät voisivat seurata perässä, mikä Hämäläisestä tosin on nykyisessä mediamaisemassa helpommin sanottu kuin tehty.
Ville Hämäläinen, mitä vinkkejä antaisit Lukufiiliksen nuorille kirja-arvioitsijoille?
”Hyvä kritiikki on asiantunteva tulkinta teoksesta, joka jatkaa kirjan aloittamaa keskustelua, tarjoaa näkemyksiä muille kirjan lukeneille, mutta myös lukunautintoa kirjaa lukemattomallekin. Se on enemmän kuin vain teosanalyysi tai kuvaus teoksen teemoista.
Aluksi kannattaa miettiä, mikä tai mitkä asiat kirjasta jäivät eniten mieleen, mitkä herättivät jonkin tunteen tai uuden oivalluksen. Kritiikki kannattaa rakentaa niiden ympärille. Kritiikissä ei tarvitse käydä koko teosta, kaikkia sen hyviä tai huonoja puolia läpi, vaan riittää kun valitsee jonkin näkökulman. Usein näkökulman valinta voi myös auttaa, jos on vaikeuksia päättää, mitä pitäisi nostaa esiin. Kannattaa rohkeasti tarttua teoksiin, jotka ovat esimerkiksi lajiltaan vieraampia. Esimerkiksi runoutta vierastetaan usein suotta. Runoilija ei kirjoita, jotta joku osaisi nimetä kaikki runokuvat, vaan jotta kirja liikuttaisi jotain lukijassa, maailmassa tai molemmissa.”
Entä yleisesti nuorelle, joka haaveilee ammatikseen kirjoittamisesta?
”Kun olen itse viimeiset vuodet kirjoittanut työkseni, olen nauttinut sen tuomasta aikataulullisesta vapaudesta ja siitä, miten työ on parhaimmillaan hyvin palkitsevaa. Toisaalta kirjoittava ihminen on kaiken aikaa töissä: lukeminen, elokuvan katsominen tai ajankohtaisten asioiden seuraaminen voi laukaista halun kirjoittaa aiheesta.
Jos haluaa kirjoittaa työkseen, on osattava suhtautua kirjoittamiseen riittävällä maltillisuudella. Työkseen kirjoittava joutuu kirjoittamaan paljon – myös siksi, että palkkaa tästä työstä saa usein heikosti, ainakin käytettyyn aikaan verrattuna. Jokainen teksti ei voi olla mestariteos. Se ei tarkoita, etteikö jokaisen tekstin kohdalla kannattaisi yrittää parhaansa. Loputtomasti ei silti kannata jäädä tekstejä viimeistelemään. Jos haaveilee työkseen kirjoittamisesta, eikä vain esikoiskirjasta, on jo voiton puolella.
Julkaisemisen huumaa useammin, työkseen kirjoittaminen on totuttelua siihen, että yhden jutun valmiiksi saatua odottaa jo seuraavan kirjoittaminen. Siihenkin on syytä varautua, että kirjoittavan ihmisen on aina mietittävä ennen muuta lukijaa: monesti tekstiin haluaisi sisällyttää jotain sellaista, mitä editoija ei näe tarpeellisena tai aina edes ymmärrettävänä. Silloin on osattava luopua, ja osa näistä ideoista voi kehittyä vielä myöhemmin tekstiksi.
Viimeisenä täsmävinkkinä: kirjoittajan kannattaa lukea. Sillä tavalla löytää sukulaissieluja, kesken jääneitä keskusteluja ja sanomisen tapoja. Lukemalla ymmärtää, miten kirjoittaminen on aina jo sanottuun vastaamista ja miten monet ovat jo samat asiat sanoneet, joko paremmin tai eri tavalla.”