Ilmiöt
27.11.2019
|
Katri Alatalo

Kirjailija Katri Alatalon kolumni: ”Kirjoittamalla saan ääneni kuuluviin”

Kuva: Marek Sabogal, Gummerus

 

 

Millaista on olla kirjailija? Olen kirjailijana kai aika tyypillinen tapaus: kirjoitin jo pienenä lapsena, haaveilin kirjailijanurasta jo seitsemänvuotiaana. Nyt olen julkaissut kuusi kirjaa, suunnittelen uusia, ja yhä uudet tarinat vievät minua mennessään. Voisi ajatella, että elän unelmaani ja kirjailijaelämäni on varmaankin upeaa, mutta tosiasiassa kirjailijantyössä – kuten kaikissa töissä – tulee parempia ja huonompia päiviä. Välillä on huikean hauskaa, välillä väsyttää ja ammatinvalinta epäilyttää. Vieläkö jaksan innostua kirjoittamisesta, kuuden kirjan jälkeen?

Tällaisina epäilyksen hetkinä on hyvä muistuttaa itseään siitä, mikä kirjoittamisessa pohjimmiltaan viehättää. Mikä tässä työssä on parasta?

 

Parasta kirjoittamisessa on vapaus.

Tämä tarkoittaa vapautta monessakin mielessä: on mielikuvituksen vapaus, ja on vapaus tehdä työtäni itsenäisesti ja järjestää työpäiväni haluamallani tavalla. Rakastan kirjailijan työssä sitä, ettei tarvitse olla sidottuna fyysisiin paikkoihin tai tarkkoihin aikoihin. Tärkein työkalu, oma mieli, on aina matkassa mukana. Kirjoitankin paljon tien päällä, matkustaessani, poissa kotoa. Kaikkein tärkein vapaus tarkoittaa minulle kuitenkin sitä, että kirjoittaessani olen vapaa itsestäni.

Kun kirjoitan, uppoudun flow-tilaan. Sukellan fantasiamaailmaan, asetun henkilöhahmojen nahkoihin – ja unohdan täysin itseni ja omat arkiset murheeni. Hetkellisesti tuntuu siltä, että minua ei ole, on vain tämä teksti ja tarina, jota kirjoitan. Se on ihanaa! Kukapa ei välillä haluaisi ottaa pientä lomaa omista ajatuksistaan ja omasta elämästään?

Samaan flow-tilaan voi päästä monella muullakin tavalla. Myös hyvän kirjan lukeminen voi vetää samalla tavalla täysin mukanaan, niin että unohtaa itsensä ja elää hetken jonkun toisen elämää. Minulle kirjoittaminen on aina ollut luontevin keino löytää flow, ja kai siksi olenkin nuoresta asti ollut koukussa kirjoittamiseen.

Parasta kirjoittamisessa on se, että kirjoittamalla saan ääneni kuuluviin.

Minä en ole kovinkaan sanavalmis väittelyissä. En keksi maailmaamullistavia oivalluksia twiitteihin, enkä myöskään ole koskaan marssinut kadulla mielenilmauksissa. Olen enemmänkin se tyyppi, joka ei heti osaa sanoa mitään äänekkäässä keskustelussa, mutta kotona sitten murehtii suihkussa seistessään ja sängyssä pyöriessään, minkä täydellisen lauseen olisi voinut lausua.

Romaanien kirjoittaminen sopii minulle, koska romaanissa on niin paljon aikaa ja tilaa hioa sitä, mitä on sanomassa. Romaani ei ole suora mielipidekirjoitus vaan fiktiivinen tarina, jonka kautta voin vaivihkaa tuoda esille mielipiteitäni ja herättää lukijaa ajattelemaan. Saan kirjoittaa minulle tärkeistä aiheista, kuten hyvän ja pahan kamppailusta ihmisen sisällä, maailman epäoikeudenmukaisuudesta, kasvusta ja itsensä löytämisestä, perheestä ja ystävyydestä. Saan kertoa juuri sellaisen tarinan kuin haluan ja kuvitella juuri sellaisen fantasiamaailman kuin haluan, ja hups, yhtäkkiä kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyiltä löytyy satoja sivuja minun kirjoittamaani tekstiä.

Mielestäni tämä on valtava etuoikeus. Minulla on vapaus ja mahdollisuus kirjoittaa ja laittaa kansiin se, mitä haluan maailmasta sanoa. Julkaistu kirja on minun ikioma puheenvuoroni.

Se on etuoikeus, joka totta kai tuo mukanaan myös vastuun. On uskallettava kirjoittaa vaikeistakin aiheista ja seistävä sen takana, mitä on kirjoittanut.

 

Parasta kirjoittamisessa on se, että kirjoittaessani en ole yksin.

Tämä ajatus voi kuulostaa kummalliselta. Onhan iso osa kirjoittamisesta sitä, että istun yksin työhuoneessani läppärin ääressä, ja samassa tilassa läsnä on korkeintaan kirjoituskoirani eli labradorinnoutaja Milo. Olen sosiaalinen introvertti ja nautin siitä, että saan tehdä paljon työtä yksin, kotona, verkkareissa ja hiukset sekaisin – omassa rauhassa. Mutta en tunne oloani yksinäiseksi kirjoittaessani.

Ensinnäkin minulla on tarinani henkilöhahmot, jotka tuntuvat hyvinkin todellisilta. Joo, ehkä kyse on mielikuvitusystävistä, mutta entä sitten? Hahmojen kanssa viettää helposti monta vuotta, koska kirjan kirjoitusprosessi on niin pitkä. Kyllä heistä siinä ajassa tuttuja tulee, ja tärkeitäkin. Pitääkin tulla, jotta heistä voi kirjoittaa niin, että he muuttuvat lukijan edessä elävän tuntuisiksi.

Toiseksi minulla on ympärilläni (vaikka ei aina ehkä fyysisesti eikä kovin lähellä) muiden kirjoittajien muodostama yhteisö. On kollegat, esilukijat, kustannustoimittajat ja eräskin vanha ystävä, joka on lukenut tekstejäni teinivuosista asti. On ihanaa fiilistellä uuden tarinan äärellä ihan yksin, mutta on vielä upeampaa lähettää se muille luettavaksi ja saada palautetta, tuoreita ajatuksia ja ideoita, joita ei itse osannut kuvitellakaan. Esilukijoiden tehtävä on haastaa, kysyä, auttaa ja tsempata eteenpäin.

Ja entäpä sitten, kun nettiin ilmestyy vaikkapa johonkin kirjablogiin uusi arvio kirjastani! Silloin tulee olo, että kirjoittamani kirjat ovat olemassa ja elävät omaa elämäänsä. Usein lukijoiden arvioissa sanotaan kirjasta jotakin uutta ja oivaltavaa, analysoidaan vaikkapa jotain sivuhenkilöä syvällisemmin kuin itse olisin ikinä osannut.

Juuri tämä on kirjallisuuden idea. Minä kirjoitan tarinan, mutta joku muu tulkitsee sen.

Jos kirja on oikeasti onnistunut koskettamaan lukijaa, tunnen suorastaan häkellyttävää tyytyväisyyden tunnetta, joka ei johdu vain siitä, että kehut hellivät kirjailijan egoa. Jos kirja on koskettanut jotakuta, tulee tunne, että olen tehnyt jotakin tärkeää, kirjoittamisellani on merkitystä.

Kun omasta työstä saa sellaista merkityksellisyyden tunnetta, niin se on jo todella iso juttu – olipa ammatti mikä tahansa!

 

Kuten tästä tekstistä huomaa, minulla on vaikeuksia päättää, mikä on kirjoittamisessa kaikkein parasta. Se on selvää, että hyviä puolia ja ilon hetkiä tässä työssä on paljon. On vapaus, on keino saada äänensä kuuluviin, on tunne siitä ettei tarvitse kirjoittaa yksinäisyydessä. Mutta ehkä kaikkein parhain juttu on tämä:

Kirjoittaminen on seikkailu, joka ei pääty.

Aina on olemassa seuraava tarina. Uudet henkilöhahmot, joihin tutustua. Uusi fantasiamaailma, jonne heittäytyä. Loputtomasti teemoja ja asioita, joita tutkia.

Siksi se seikkailu, jonka aloitin jo pienenä lapsena, jatkuu yhä.

 

 

Katri Alatalo on  jyväskyläläinen fantasiakirjailija. Tänä vuonna häneltä ilmestyi teos Ikuisesti siskoni (Gummerus), joka ammentaa kelttiläisistä myyteistä.

← Takaisin
seuraa meitä