Kirsi Kunnaksen leikkisät runot kulkevat sukupolvelta toiselle

Kuva: Kirsi Kunnas – Tiitiäisen satupuu (WSOY 1956)

Tänä vuonna akateemikko ja runoilija Kirsi Kunnaksen (1924-2021) syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Kunnas muistetaan parhaiten hänen lastenrunoistaan, jotka uudistivat suomalaista lastenlyriikkaa. Kunnas kirjoitti muun muassa satuja, näytelmiä ja aapisia sekä käänsi suomeksi englantilaisia lastenrunoja. Hänen merkittävin teoksensa on vuonna 1956 julkaistu runokokoelma Tiitiäisen Satupuu.

Kunnaksen juhlavuoden kunniaksi jokainen tänä vuonna Suomessa ensimmäisen luokan aloittava lapsi saa ikiomakseen runoilija Pia Krutsinin kokoaman runokokoelman Haitulan taikahattu. Teos sisältää valikoitujen Kunnaksen runojen lisäksi myös kahdeksan nykykirjailijan kirjoittamia runoja sekä tehtäviä, joiden avulla lapset saavat luoda omaa sanataidetta.

Nonsense-runoutta edustava Tiitiäisen satupuu on elämäni merkittävimpiä kirjoja. Joitakin kuukausia sitten nappasin teoksen vanhempieni kirjahyllystä lukeakseni sen pitkästä aikaa. Avasin tuon sinikantisen kirjan sattumanvaraiselta sivulta ja huomasin keltaisella musteella kuvitetulla sivulla lyhyen runon nimeltä Tänään.

Tänään on juuri oikea aika

muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä sellainen taika

että namusia sataa suuhun.

Luettuani vasta muutaman sanan, minut valtasi lämmin tunne. Mieleeni tulvivat muistot äidin ja siskon kanssa jaetuista lapsuuden lukuhetkistä. Tiitiäisen satupuu oli jo äitini lapsuuden suosikkikirjoja. Hän luki minulle ja siskolleni aina omia suosikkirunojaan. Yksi niistä on vanhasta kaislikossa asuvasta vesirotasta, Jaakko Vaakosta, kertova runo, joka on yksi Kunnaksen klassikoista. Muistan myös muun muassa runot Kattila ja perunat, Ville ja Valle sekä Tunteellinen siili. Selatessani teoksen kellastuneita sivuja, pystyn kirkkaasti kuvittelemaan päässäni äitini värikkään äänenpainon, jolla hän eläytyen luki runoja meille.  

Minulle kaikista rakkain Kunnaksen runo on nokkela ja humoristinen runo nimeltä Herra Piipoo. Runossa taikuri Piipoo ajelee Vespa-merkkisellä mopollaan, kunnes jää junan alle. Runon viimeinen säkeistö kuuluu seuraavasti:

Kuolen,

huusi Piipoo,

liian aikaisin!

Hän huusi: hii hoo!

ja kuoli myöhemmin.

Muistan jo lapsena ihmetelleeni herra Piipoon huolettomuutta. Minua kiehtoi, kuinka kepeä tarina sai yhtäkkiä dramaattisen käänteen Piipoon ajaessa juna-asemalle. Lopun huudahdus ”Hii hoo!” sai minut aina nauramaan kaikessa sen mahdottomuudessaan ja kepeydessään. Uskonkin, että juuri tässä piilee Kirsi Kunnaksen runojen suosio. Ne sisältävät paljon huumoria ja niissä on jopa kummallisia lausahduksia ja riimejä.

Runot viihdyttävät niiden sanaleikkien rakenteen ja huvittavien äänteiden vuoksi. Eräässä Kunnaksen tunnetussa runossa nimeltä Haitula seikkailee Haitula-niminen pikkuruinen hahmo. Tämän runon kahdessa viimeisessä säkeistössä näkyy Kunnaksen taito leikitellä sanoilla:

Ja siinä sienessä

oli viisikymmentviisi koloa

sekä viisikymmentviisi kolonkoloa

sekä sata kolonkolonkoloa.

Vaan kerran Haitula

tuumi että oli vasta noloa,

ettei ollut viisikymmentkuusi koloa.

Ja lähti pois.

Nyt nuorena aikuisena lukiessani Kunnaksen runoja, minua kiehtoo niiden nokkeluuden ja leikkisän huumorin lisäksi niiden selkeys. Tuntuu, ettei niissä ole mitään turhaa. Jokaisella sanalla on merkitys. Ja siitä mielestäni sanataiteessa on kysymys: jokainen sana on tarkkaan harkittu ja kokonaisuuden kannalta tärkeä.

Kirjoittaja on Lukufiiliksen toimituskuntalainen ja opettajaopiskelija, joka fiilistelee lastenkirjallisuutta nuorena aikuisena. 

Tekstin on mahdollistanut Otavan kirjasäätiön apuraha.