Kiusaaminen ei ole ikinä kiusatun syy

Kirjailija, käsikirjoittaja ja henkinen valmentaja Katri Manninen oli koulukiusattu ala-asteelta lukioon. Ala-asteella hän myös kiusasi muita. Kiusaamisesta voi kuitenkin päästä yli, eikä sen tarvitse vaikuttaa koko loppuelämään.

”Minua alettiin kiusata koulussa heti ensimmäisellä luokalla. Ikäiseni tytöt leikkivät yhdessä, mutta eivät ottaneet minua mukaan.  Jäin aina ulkopuolelle.

Koulussa jokaisella oli vihko, johon saimme perjantaisin kirjoittaa omia juttuja. Ensimmäisellä tai toisella luokalla kirjoitin vihkoon jutun, jossa ihmettelin, mikseivät kaikki tytöt voi leikkiä koulussa yhdessä. Opettaja sanoi minulle, että tällaisia ei saa kirjoitella, koska se ei ole kivaa.

Ala-asteeni oli pieni koulu Mäntsälässä. Eka- ja tokaluokkalaiset olivat keskenään samalla luokalla, samoin kolmas- ja neljäs- sekä viides- ja kuudesluokkalaiset. Jostain syystä kolmasluokkalaiset isot tytöt ottivat minut silmätikukseen. Ehkä se johtui siitä, että olin se pienen koulun yksinäinen, jonka kimppuun oli helppo käydä. Tytöt pilkkasivat, haukkuivat ja vähättelivät minua.

Yhdessä vaiheessa olin kauhean ihastunut yhteen vähän vanhempaan poikaan. Kerran poika pysäytti minut koulussa ja kysyi, olenko ihastunut häneen. Myönsin olevani ja luulin tietenkin, että poika sanoo minulle jotain kivaa. Hän vetikin litsarin päin naamaani ja kielsi olemasta ihastunut häneen.

Aika ajoin minullakin oli kavereita. Joskus olin hiljaisten tyttöjen kanssa, joita itse välillä kiusasin. Silloin tällöin sain leikkiä myös suosittujen tyttöjen kanssa, jos toinen heistä oli pois koulusta. Kiusaaminen jatkui kuitenkin koko ala-asteajan. Se loppui, kun isot tytöt lähtivät pois koulusta.

Toisten kiusaaminen ei helpota oloa

Kun olin kolmannella luokalla, aloin itse kiusata paria pienempää tyttöä. Olin edelleen yksinäinen ja minua kiusattiin. Kotona oli myrskyistä, koska vanhemmillani oli menossa avioerokriisi. Kiusasin muita, kun minulla oli paha mieli, ja halusin purkaa sitä. Nimittelin tyttöjä. Joskus otin jonkun hatun ja piilotin sen lumihankeen.

Toisten kiusaaminen ei tietenkään helpottanut oloani yhtään. Oli hirveää tietää, että tein muille samoja ikäviä asioita, jotka aiheuttivat minulle pahaa mieltä.

Kiusaajani eivät joutuneet vaikeuksiin, mutta minä jouduin kiusaamisesta puhutteluun. Muistan, kuinka paljon minua hävetti, kun menin opettajienhuoneeseen. Silloin päätin, etten enää kiusaa muita.

Yläasteella en ollutkaan enää kiusaaja, mutta minua alettiin jälleen kiusata. Oli silmien pyörittelyä ja ilkeilevien kommenttien heittelyä. Siihen oli vaikea puuttua.

Ajattelin, että olen jotenkin outo, tai että minussa on jotain vikaa. Varsinkin yläasteella fantasioin siitä, että jos vain olisin laihempi, tai ihoni paranisi, kaikki maagisesti tykkäisivät minusta. Ei se mene niin. Kiusattu ajattelee, että jos hän muuttaa itseään, kiusaaminen loppuu. Kiusaaminen on kuitenkin kiusaajan oma prosessi, ja kiusattu vain sattuu tielle.

Kerroin kotona vanhemmille kiusaamisesta jotain, koska minun ei tarvinut aina käydä koulussa. Vanhemmat sanoivat, että saan olla kotona niin kauan, kun numeroni pysyvät hyvänä, ja siivoan. Kolmannelta luokalta alkaen olin paljon poissa koulusta. Keskiarvoni oli silti aina kasin ja ysin välillä. Kun lintsasin koulusta, luin kotona kirjoja ja täytin välillä tiskikonetta. Lukeminen oli minulle tärkeää. Pakenin kirjojen maailmoihin.

Onneksi minulla oli läheinen perhe ja paras kaveri, pikkuserkkuni Nanne, joka asui Seinäjoella. Usein vuorokuukausin menin veljeni kanssa Seinäjoelle, tai Nanne tuli siskonsa kanssa Mäntsälään. Kävimme Nannen kanssa myös ratsastusleireillä.

Kiusaaja ei osaa käsitellä omaa pahaa oloaan

Kun kouluttauduin transformatiiviseksi valmentajaksi, ymmärsin, ettei kiusaamisessa ole mitään henkilökohtaista. Kiusaaja vain ei osaa käsitellä omaa pahaa oloaan. Osuin koulussa väärään paikkaan väärään aikaan, eikä minulla ollut kavereita puolustamassa.

Kiusaaja on oppinut jostain, että pahan olon purkaminen muihin on hyväksyttävää. Minä opin sen kiusaajiltani. Lapsille pitää opettaa, että inhottavat tunteet kuuluvat välillä elämään. Tunteita voi käsitellä niin, etteivät ne suuntaudu muihin. Voi vaikka punnertaa, kirjoittaa vihkoon miljoona kirosanaa tai laittaa musiikkia soimaan ja tanssia raivokkaasti.

Kiusatussa ei ole ikinä mitään vikaa. Hän on kiusattu vain, koska se on mahdollista. Kaikista kamalinta on, jos kiusatulle jää vuosikausiksi tunne, että hänessä on vika, joka täytyy korjata.

Ymmärrän, jos kiusattu ajattelee, että kertominen pahentaa tilannetta. Kiusatun pitää kuitenkin miettiä, miten kiusaajalle koituu asiasta niin paljon vaikeuksia, ettei se kannata. Pitää kertoa opettajille ja kaikille, jotka voivat auttaa. Kannattaa myös yrittää etsiä kavereita, vaikkapa liittoutua muiden yksinäisten kanssa.

Minusta on parempi, jos kiusaaja vaihtaa koulua, mutta joskus koulun vaihtaminen saattaa olla kiusatulle pelastus.

Huomasin, että mietin monta vuotta kiusaamisen jälkeen, onko minussa jotain vikaa. Välillä yritin olla erilainen kuin olen ja miellyttää muita. Minusta tuntui pitkään, että minun on vaikea saada kavereita, mutta myöhemmin huomasin, ettei se pidä paikkaansa. Minulla on paljon ystäviä ja tuttuja. Tulen ihmisten kanssa helposti toimeen.

Jos ihminen, jota olen kiusannut, tulisi kadulla vastaan, voisin pysäyttää hänet ja pyytää anteeksi. Mutta jos hän on jo mennyt elämässään eteenpäin, onko reilua ottaa esille vanhoja asioita? Olen pyytänyt kiusaamista monta kertaa julkisuudessa anteeksi. Toivon, että viesti on mennyt perille.

Jos kiusaajani ottaisi minuun yhteyttä, se ei aiheuttaisi minussa enää mitään tunteita. Sanoisin, että ei ole mitään hätää. Me kaikki mokailemme. Kiusaaminen ei johtunut minusta, vaan kiusaajien tietämättömyydestä ja osaamattomuudesta.”

Juttu on julkaistu alun perin Lukufiiliksessä vuonna 2015.