Kolumni: Lukemattomia langanpäitä eli miten minusta tuli kirjailija

Kuva: Laura Malmivaara, WSOY

Aika on suhteellista, samoin ovat tarinat, joita kerromme itsestämme. Perinteisesti ajatellaan tapahtumaketjujen alkavan menneisyydessä ja johtavan vääjäämättä nykyhetkeen sellaisena kuin se on, mutta oikeastaan asia on päinvastoin. Tarina alkaa kertomisen hetkellä. Kun kerromme itsestämme, valikoimme menneestä sen mikä tarinaamme sopii, sillä tavoin luomme sen. Menneisyys ei määrää nykyisyyttä. Nykyisyys määrää menneen.

Ei ole olemassa yhtä ainoaa vastausta siihen, miksi minusta tuli kirjailija. Silti sanon: tavallaan tiesin aina, että niin tapahtuu. Korjaan: tiesin että minusta tulee kirjailija siitä asti, kun 6-vuotiaana piirsin ja kirjoitin ensimmäisen sarjakuvani. Se kertoi possuperheestä ja toisti oman elämäni matkoja ja tapahtumia, tein spontaanisti autofiktiota. Ala-asteiässä kirjoitin ja kuvitin seikkailuja, realistisia ja fantasiaa, piirsin pitkää ja lyhyttä sarjakuvaa, kirjoitin koirani päiväkirjaa. Suurin osa teksteistä jäi kesken, mutta jotain valmistuikin ja valmistuneille annoin ISBN-numeron ja keksin kustantamon. 8-vuotiaana luin 8-vuotiaan kirjoittaman romaanin ja kirjailijan työ alkoi tuntua joltain, mikä voisi olla mahdollista. Se oli seuraava etappi. Kolmas etappi oli täyspitkä käsikirjoitus, jonka kirjoitin 14-vuotiaana ja jonka lähettämistä kustantamoihin suunnittelin hetken tosissani.

Kun olin seitsemän, muutimme vastavalmistuneesta kaupunkikodista vanhempieni unelman myötä maalle, vanhaan puutaloon, jossa oli ainoana mukavuutena sähköt ja kylmä vesi. Se olisi voinut olla tylsää, olikin, ainakin pitkäveteistä, koko ala-asteella oli vain parikymmentä oppilasta ja suurin osa heistäkin asui kaukana, sosiaalisessa elämässä tapahtui hyvin vähän mitään. Omassa mielessäni tapahtui sitäkin enemmän. Luin paljon, kehittelin. Tavanomaiset paikat saivat uusia merkityksiä: lähiympäristön aukiot ja metsiköt saivat nimiä, autiotalosta tuli kummitustalo, ulkorakennuksen vintillä asui kokonainen suku edesmenneitä ja omassa mielessäni kaikenlainen katras henkilöhahmoja. Kirjoitin kirjeitä ja päiväkirjaa, piirsin ja kuvittelin piirtämälleni elämän.

Lukioiässä asuin jo omillani, kirjoitin novelleja, mutta enimmäkseen piirsin ja valokuvasin. Vasta yli kolmekymppisenä lähetin ensimmäisen kerran käsikirjoituksen kustantamoon. Kirjoittaminen oli jäänyt pitkäksi aikaa innostuttuani psykologian, sosiaalitieteiden ja filosofian opiskelusta, saatuani lapsia ja aloitettuani psykologin työt. Ensimmäistä käsikirjoitustani ei julkaistu. Kirjoitin sitä kymmenen vuotta, joista kaksi aktiivisesti, tarjosin kustantamoihin ja sain jokaisesta tyrmäyksen. Olin pettynyt, mutta jälkeenpäin ymmärsin, että tekstin tarkoitus oli tehdä minusta kirjoittaja, ei päätyä muiden luettavaksi. Päästyäni alkuun uudet ideat alkoivat ryöpytä, hain ja pääsin kirjoittajakoulutukseen, osallistuin kirjoituskilpailuihin ja aloin – sitä silloin vielä tajuamatta – kirjoittaa kolmea ensimmäistä julkaistua teostani samanaikaisesti. Lopulta kaikki tapahtui nopeasti. Kun sain viimeisen hylkäyskirjeen ensimmäisestä käsikirjoituksesta, pitelin jo kädessäni esikoisromaanini kustannussopimusta. Tie kirjailijaksi kulki siis mutkan kautta, mutta minun kohdallani juuri mutkat ja poikkeamat ovat ruokkineet alitajuntaa ja synnyttäneet sisältöjä.

Jokainen ihmismieli on maailmankaikkeus. Maailmankaikkeuttaan pitää ruokkia ja siitä on pidettävä huolta. Valokuvaan, katson elokuvia, valokuvia, taidetta, kuuntelen musiikkia, liikun luonnossa ja luen paljon ja kaikenlaista: runoja, tietokirjoja, kaunokirjallisuutta. Uppoudun keskusteluihin, mutta pidän huolta myös siitä, että olen riittävästi yksin. Etsin aktiivisesti asioita joista inspiroitua, joihin hurahtaa, olen kiinnostunut kaikenlaisesta. Oma maailmankaikkeus on aina mukana eikä silloin ole koskaan tylsää.

Marisha Rasi-Koskinen on tamperelainen kirjailija. Hän on julkaissut ensimmäisen nuortenromaaninsa Auringon pimeä puoli tammikuussa 2019. Sitä ennen hän on julkaissut neljä kaunokirjallista teosta, jotka on suunnattu aikuisille, mutta sopivat myös nuorille lukijoille.