Ilmiöt
20.8.2020

Maria Matinmikko: ”Ei ole runoudelle kuulumattomia alueita”

Torstaina 20.8.  vietetään Runokuussa Sähköä ilmassa -iltaa, jossa nähdään AV-arkin arkistosta teoksia, jotka tuovat yhteen sähköä, runoutta ja liikkuvaa kuvaa. Tilaisuuden aluksi esiintyy Maria Matinmikko. 

Kuva: Uwa Iduozee

 

Kerro itsestäsi lyhyesti. Kuka olet, minkälaisia intohimoja sinulla on runoilijana?

Olen 37-vuotias, Oulusta vuonna 1999 Helsinkiin muuttanut runoilija ja prosaisti. Kävin Kallion ilmaisutaidon lukion, jonka jälkeen menin vuodeksi Oriveden Opistoon sanataidelinjalle. Sen jälkeen pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan teoreettista filosofiaa. Vaihdoin myöhemmin pääaineekseni estetiikan. Opiskelin myös taidehistoriaa, kirjallisuutta ja uskontotiedettä. Olen harrastanut valokuvausta ja Japanista kotoisin olevaa butotanssia.

Jostain syystä kielellisesti kummalliset ilmaisut ovat kiehtoneet minua nuoruudesta saakka. En ole niinkään orientoitunut tarinoihin kuin kieleen ja filosofiaan. Pidän siitä, että aivoissa poksahtelee kun luen ja kirjoitan. Kaikki teokseni liikkuvat jollain tavalla runouden ja proosakirjallisuuden välissä ja niitä sekoittaen. Kirjan lajityypin koettelu tuntuu tärkeältä – haluan että lukija pysähtyy ajattelemaan, miksi kirja on kirjoitettu tiettyyn muotoon. Sisältöihin liiityen ajattelen, ettei mikään aihe ole runoudelle vieras, ei ole ”runoudelle kuulumattomia” aiheita.

Minkälaisia teoksia olet julkaissut?

Olen julkaissut itsenäisesti neljä teosta ja kaksi yhteisteosta. Omat teokseni ovat Valkoinen (2012), Musta (2013), Värit (2017) ja Kolkka (2019). Yhteisteokset ovat proseduraalinen romaani Ihmiskokeita (2016) ja digitaalinen, ohjelmoitu, menetelmällinen ja yhä täydentyvä Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää (2018).

Valkoinen, Musta ja Värit muodostavat eräänlaisen asetelman. En kutsu sarjaa ensisijaisesti trilogiaksi, koska se ei ole minusta oikeanlainen lukuohje. Halusin lainata kuvataiteesta ’asetelman’ käsitteen. Olen ajatellut, että jokainen kirja jättää jonkinlaisen sisäisen jäljen. Kun edellä mainittujen jäljet asettaa vierekkäin, muodostuu kirjojen asetelma. Valkoisessa on paljon lunta ja aavaa mutta myös konfliktin kaikua. Musta taas osoittaa minuuden tuntemattomuuteen, maahan ja kuolemaan. Väreihin olen kirjoittanut yhtäaikaisen monenlaisuuden aihetta liittyen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin sekä elämään ja ihmisyyteen ylipäätään.

Kolkkaa olen kuvaillut fantasmaattiseksi, feministiseksi ja filosofiseksi runoromaaniksi. Teoksessa on aiempia kirjojani tarinallisempi ote, mutta kuitenkin teos leikittelee rajusti fragmentaarisuudella ja tulee siten kysyneeksi, mitä romaani oikeastaan on, minkälainen se voisi olla.

Ihmiskokeita on Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema ja sen neljäntoista jäsenen kirjoittama menetelmällinen kollektiiviromaani, johon kuuluu yksi masterversio ja 14 variaatiota siitä. Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää on kirjailija, tutkija Markku Eskelisen ja minun yhteisteos, jonka voi lukea osoitteessa https://nokturno.fi/poem/lahes-tunnistamaton-mahdollisuus-menettaa/

Kerrotko teoksestasi Kolkka. Mistä se kertoo ja mistä sait ajatuksen siihen?

Kolkka on matkakertomus, mutta kirjan paikka ”maa jota ei ole” on käsitteellinen. Teos on kääntynyt kulttuurisesti sisäänpäin tarkastelemaan itseään ja tässä tarkastelussaan se on itsekriittinen. Tutkin stereotyypittämistä (miltä se tuntuu), normeja, rikkauden, valkoisuuden, kauneuden, valloittamisen ihanteita ja patriarkalismin perintöä. Halusin sijoittaa tapahtumat miljööseen, jossa risteävät monet ainekset ja jota ei ole olemassa: toisaalta halusin tehdä tutun vieraaksi ja toisaalta sijoittaa vieraalta tuntuvaa tuttuun huomataksemme, ettei se ehkä olekaan niin vierasta. Teoksessa on paikoitellen ironinen ja humoristinen ote, paikoitellen pateettinen ja vihainen, paikoitellen lumoutunut, inspiroitunut ja rakastava. Halusin kirjoittaa säästelemättä ja kaunistelematta ajatusten ja tunteiden kirjoa.

Olen tehnyt useamman matkan Euroopan ulkopuolelle. Nämä matkat ovat vahvistaneet oman käsitykseni siitä, että (laajalla pensselillä vedettynä) elämme aika eurosentrisessä (ja osittain ylimielisessä) kulttuurissa tätä täysin käsittämättä. Patriarkalismin ja kolonialismin perinnöt saattavat myös jäädä näkymättömiksi, koska olemme ”niin tottuneita” niihin. Teoksen taustalla vaikuttavat myös pakolaiskriisi, Trump, metoo, raportit käsittämättömistä varallisuuseroista ja ilmastonmuutos – nämä kaikki olivat ja ovat päällekkäisiä ilmiöitä, maailmassa oloa määrittäviä tekijöitä. Halusin kirjoittaa tästä pisteestä käsin. Tunnemaailmani on erittäin intensiivinen, kokemukseni ovat vaativia siinä mielessä, että ne vaativat aina käsittelyä. Kirjoitus on yksi tapa tehdä maailmasta siedettävämpi. Kirjoitus on myös kommunikaatiota, tutkimusta, vaihtoa, yhteyttä, antamista ja eräänlaista tärkeää ”taiteen liminaalitilaa”, jossa ei välttämättä päde tutut säännöt. Sain idean Kolkkaan tällaisten pohdintojen myötä.

Minkälainen kirjoittaja olet?

Olen kirjoittanut 15-vuotiaasta lähtien yhtäjaksoisesti, eli voisi sanoa, että kirjoittamisesta on tullut elämäntapa. Ajattelen monia asioita kirjoittamisen kautta ja läpi. Oikeastaan viime aikoina olen pyrkinyt erottamaan elämästä alueita, jotka eivät liittyisi kirjoittamiseen, koska elämän kokonaisuudesta tulee liian raskas jos kaikki liittyy työhön, vaikka se samalla onkin intohimoni.

Teen muistiinpanoja, luen, pohdin ja analysoin jatkuvasti. Soudan vähän raskailla meloilla, mutta tämä on itselleni tärkeää ja pidän siitä. Olen ajatellut, ettei maailmassa ole asioita (esimerkiksi sukupuoleni tai ikäni puolesta), jotka eivät ”kuuluisi minulle” samalla tavalla kuin ajattelen, ettei ole runoudelle kuulumattomia alueita. Tietenkään kukaan ei voi vihkiytyä kaikkiin maailman asioihin: yksilön aika, kyky ja kiinnostus tutkia ja sisäistää asioita on täysin rajallinen. Mutta viittaan edellisellä huomiolla esimerkiksi teoksissani paikoitellen ilmaantuvaan poliittisen ja poeettisen yhdistelmään, joka saattaa yllättää tai ärsyttää joitakin lukijoita.

Mitä toivot teoksesi Kolkka antavan sen lukijalle?

Toivon, että Kolkka saa pohtimaan sekä sisällöllisiä että muodollisia seikkoja. Teos on saanut inspiraatiota feministisestä ajattelusta, siinä esitetään valkoista itsekritiikkiä, kyseenalaistetaan raharikkauden ihanteet, hämmästellään historiaa mutta samalla lumoudutaan luonnosta ja tutkitaan rakkautta ja toisin elämisen mahdollisuuksia.

Teos on runoromaani, eli se yhdistää villisti runon ja romaanin keinoja. Toivon että lukija antautuu kokemaan tätä mahdollisesti kummallista muotoa: miltä se tuntuu ja miksi?

Mikä on paras aika (ja paikka) lukea ja kirjoittaa?

Paras aika ja paikka kirjoittaa on sellainen sisäinen tila, jossa tuntuu että nyt täytyy kirjoittaa: jokin olosuhde on synnyttänyt tunteen, että tässä tilanteessa olisi hyvä kirjoittaa. Todelliset paikka ja aika voivat olla mitä tahansa.

Paikan vaihtaminen ihan oman kaupunginkin sisällä saattaa liikauttaa jotain aivoissa: mene johonkin kahvilaan, jossa et ole ennen ollut ja ala kirjoittaa. Tai kesken illanvieton poistu seurueesta hetkeksi tehdäksesi muistiinpanoja. Tai asetu tietoisen havainnoinnin tai introspektion tilaan missä tahansa paikassa ja tilanteessa.

Paras aika lukea on mielestäni milloin vaan kun ei nukuta liikaa.

Mistä sinun mielestäsi pitäisi kirjoittaa enemmän? Mistä sinä haluaisit kirjoittaa?

En osaa nimetä aiheita, joista pitäisi kirjoittaa enemmän, aiheiden kirjo tuntuu laajalta. Ehkä kysymyksen voisi esittää kustantajille: mitä kaikkea he jättävät julkaisematta ja miksi? Mitä aiheita, näkökulmia tai muotoja kustannustoimittajat haluavat eliminoida tai siivota?

Olen aina kirjoittanut sitä mistä olen halunnut kirjoittaa, eli minulla ei ole torjuttujen aiheiden laatikkoa.

Mitä aiot kirjoittaa seuraavaksi?

Kirjoitan parhaillaan teosta, jossa yhdistyvät runoelma, esseemäisyys ja valokuvat. Teoksen nimi on (ainakin tällä hetkellä) Valohämy. Taide, maisema ja maailmanloppu. ’Valohämy’ viittaa taidehistorian termiin chiaroscuro, jolla kuvataan voimakasta valon ja varjon siirtymää maalaustaiteessa.

Minkä kirjan miljööseen haluaisit matkustaa?

Anna Tomin runoteoksen Huomisen vieras tai bell hooksin esseeteoksen Rakkaus muuttaa kaiken mentaalimiljööseen tai Taneli Viljasen esseerunoteoksen Varjoja, usvaa.

← Takaisin
seuraa meitä