Minuutin mittainen totuus ja tunnustus – eli miksi kukaan lukisi vihaisia, ahdistavia kirjoja
Linda-Maria Raninen (os. Roine) on tullut minulle alunperin tutuksi Mercedes-räppärinä. Koin hänen musiikkinsa omaperäisenä ja löysin sanoituksista jotakin, minkä koen todella tärkeänä: vihan ilmaisua. Mercedeksen musiikin kuvasto on synkkää ja paikoin jopa kauhumaista. Musiikissa on erilaisia fantasioita, myös väkivaltaan liittyviä. Juuri tämä, väkivallan käsittelyn fiktiivisyys, on tärkeää.
Tunnustan: vihan tunne on ollut minulle usein voimaannuttava. Vihan taustalla on yleensä joko pelkoa tai surua, joten vihan tunne suojaa. Minua, kuten monia tyttöjä, opetettiin olemaan miellyttävä. Aikuisena tunnen naisia, joille perustellunkin vihan näyttäminen tai edes tunteen itsessään hyväksyminen on hankalaa. Ja onhan viha hurjan monessa yhteydessä negatiivinen tai suorastaan paha asia. Esimerkiksi vihapuhe on ehdottomasti tuomittava asia. Väkivalta on vihamielistä. Sinällään ei ole ihme, jos ensimmäinen mielikuva vihasta on negatiivinen. Olen itse ollut myös vihan kohteena, mikä on parhaimmillaan epämiellyttävää ja pahimmillaan todella pelottavaa.
Vaikka viha ei ole aina oikeutettua, tunteena se on inhimillinen, ja kaikenlaisten tunteiden kanssa on tervettä tulla toimeen. Koska vihan tunteella on potentiaali muuttua vihamieliseksi teoksi, olisi erityisen tärkeää opetella tulemaan toimeen juuri tämän tunteen kanssa. Musiikki on ollut minulle tärkeä väline purkaa tunteita ylipäätään, saada lohtua ja löytää ymmärrystä itseäni sekä muita kohtaan. Kaikenlaisella taiteella on mahdollisuus tarjota näitä samoja asioita.
Kirjoitan näin paljon musiikista kirjallisuusjulkaisussa, koska Raninen on myös kirjailija. Hänen kolme kirjaansa Ei koira muttei mieskään (Venla Pystysen kanssa), Totuus ja tunnustus ja Koulumustelmat (Alviina Alametsän kanssa) ovat minulle tärkeitä teoksia. Raninen käsittelee kirjoissaan samoja aiheita kuin musiikissaan: väkivaltaa, syrjäytymistä, päihdeongelmia – ja feminismiä. Raninen nostaa esiin sellaisia ihmisryhmiä, joita aina ei kuunnella, kuten romanit. Mercedeksen sanoitukset ovat fiktiota, Ranisen kirjat tietokirjoja.
Olen aina ollut kiinnostunut feministisestä kirjallisuudesta. Olen käynyt yliopiston, missä luin filosofisia ja tutkimukseen nojaavia feministisiä kirjoja. Vaikka toivoisi, että tieteelliset julkaisut olisivat kenen tahansa saatavilla, akateeminen kieli voi monesti olla hankalaa. Sitä paitsi feminismissä ei olisi järkeä, jos se olisi vain yliopistojuttu. Itse arvostan suuresti tutkimusta, mutta niin myös vapaammin kirjoitettuja, omiin kokemuksiin nojaavia kirjoja. Raninen sanoo olevansa Tallinnanaukion suffragetti. Siksikin olen kiinnostunut kuulemaan, mitä sanottavaa hänellä on, niin fiktiivisesti kuin tietokirjassa kerrottuna.
Vaikka Ranisen tuotanto on väistämättä ahdistavaa, koen ahdistavien asioiden käsittelyn valoa kohti kurkottamisena. Tämän takia pidän monista ahdistavista kirjoista. Lempikirjojani ovat esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psyko, Iida Rauman Hävitys ja Sofi Oksasen Baby Jane. Jokaisella on toisaalta oikeus paeta ihaniin turvallisiin maailmoihin ja vaikkapa lukea lempikirjojaan, joista saa tuttuutta ja lohtua. Ja joillekin valon puolella pysyttely ehkä toimiikin paremmin: väkisin ei tarvitse lukea ahdistavia kirjoja tai kuunnella ahdistavaa musiikkia. Kannustan silti jollakin tavalla tutkailla myös pimeyttä.
Olen kuullut monen lukijani, erityisesti minut Ihanan kautta löytäneen lukijan yllättyneen, miten paljon se eroaa Neonkaupunki-trilogiasta. Ihana on herttainen ja valoisa, Neonkaupunki synkkä ja väkivaltainen. Itselleni ei tuota ristiriitaa kirjoittaa tässä mielessä ääripääkirjoja, koska on monia tapoja katsoa maailmaa. Ja eihän synkän tarvitse tarkoittaa toivotonta, minähän olen toivoa rakastava raivo-optimisti!
Hyvä esimerkkikirja tilanteesta, jossa kauheaan tapahtumaan mahtuu valoa, on Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus (suom. Niko Tosikallio). Tässä säeromaanissa 15–vuotiaan Willin veli on murhattu. Koska heidän kulmillaan on kolme sääntöä: älä itke, älä vasikoi, kosta, Will on hississä kostomatkalla. Jokin kuitenkin muuttuu vain yhden minuutin, yhden hissimatkan aikana. Suosittelen lukemaan tämän kuvauksen siitä, mitä Willin tarpeelle ilmaista vihaa – eli oikeastaan surua menetyksestä – oikein tapahtuukaan.
Suosittelen myös tutkailemaan, tunteeko itse vihaa. Esimerkiksi usein syrjintä perustuu toisen ihmisen epäinhimillistämiselle tai erilaisuuden pelolle. Kirjat tarjoavat suorastaan täydellisen mahdollisuuden lukea sellaisista ihmisistä tai asioista, jotka pelottavat tai inhottavat. Kirjan parissa näin negatiivisten tunteiden käsittely on todella turvallista – paino sanalla käsittely. Nimittäin jos tuntee vihaa, on hyvä harjoitella sen tunnistamista, perkamista, ja ymmärtämistä. Vihan tunne tuo ihmiselle tietoa. Uskon vakaasti, että jos me kaikki oppisimme käsittelemään vihaamme rakentavasti, maailma olisi hyvinvoivampi ja turvallisempi paikka ihan jokaiselle.
Turvallista tutkailua juuri sinulle!