Japanilaisen Haruki Murakamin (1949–) kirjat ovat taideteoksia, joihin ei voi tutustua takakantta tavaamalla. Tarinat ovat niin koukeroisia, niin alitajuntaa modernin nojatuolin lailla hierovia, että Murakamin teosten takakansia ei oikeastaan saisi lukea ennen tarinoiden lukemista. Kun takakannet lukee lopuksi, voi todeta kuinka heikosti hänen rakentelemansa tapahtumat ovat kiteytettävissä.
Saatat tuntea Murakamin teoksista esimerkiksi seuraavat: Kafka rannalla (2002), Norwegian wood (1987) ja Suuri lammasseikkailu (1982). Hänen tuotantonsa on erittäin suosittua Japanissa varsinkin nuorten aikuisten keskuudessa. Saarivaltion kotimaiset kirjallisuuskriitikot ovat arvostelleet Murakamin kirjoittavan liian länsimaiseen tyyliin. Niin tai näin, edelleen kirjoittavan miehen kirjat ovat pysyneet suosittuina kauan myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Parikin sukupolvea nuoria aikuisia on löytänyt Murakamin kirjat aina uudelleen ja uudelleen kenties siksi, että niissä käsitellään monen elämästä tuttuja teemoja, kuten mielenterveyttä, parisuhteita, kasvamista ja yksinäisyyttä. Esimerkiksi suosittu kirjatubettaja Jack Edwards on nostanut Murakamin teoksia lempikirjojensa joukkoon.
Murakamin kirjoja luonnehditaan maagiseksi realismiksi. Maagisen realismin genressä niihin on paljon helpompi tarttua kuin vaikkapa Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyteen, erääseen tyylilajin tunnetuimpaan teokseen. Murakamin teoksia voi ajatella myös moderneina satuina, joissa maailma vinksahtaa eriskummallisiin asentoihin kuin Ihmemaa Liisan ympärillä. Jos haluaa välttää kirjailijan teosten kategorisoimista maagiseksi realismiksi, voi kuitenkin todeta hänen tyylinsä olevan maagista. What Did We Just Read?! -podcastissa häntä kuvaillaan “upeaksi kirjoittajaksi, jonka kirjoissa ei tapahdu mitään”.
Murakamin kirjoissa on usein päähenkilönä joku tavallinen kaveri. Hän voisi tehdä jotain, mutta ei sitten kuitenkaan tee. Jo lähtöasetelma on usein herkullinen. Itsestäni tuntuu aivan samalta silloin kun pitäisi hoitaa arjen askareita, mutta kännykkä kiinnostaa enemmän. Kunnianhimottomuus yhdistää Murakamin päähenkilöitä, ja se on ihanan vapauttavaa. Kun tapahtumat etenevät, päähenkilöt joutuvat usein voimattoman sivustakatselijan rooliin. Sivuhenkilöys on kaivattua vastapainoa todellisen maailman yksilökeskeisyydelle ja Suomen luetuimmat -listan kärjessä keikkuvalle selfhelpille.
Kirjoissa on myös japanilaiseen kulttuuriin perinteisesti liitetyn itsekurin ja hillityn käytöksen takia tiettyä melankoliaa, joka resonoi suomalaisessakin lukijassa. Kun päähenkilöiden kunnianhimottomuus ja tarinoiden hitaanpuoleinen pohjavire yhdistyvät, syntyy ainutlaatuinen tunnelma, sellainen, kuin vuonna 2017 julkaistussa Komtuurin surmassa:
“‘Kaikilla asioilla on valoisa puolensa. Synkkä ukkospilvikin hohtaa hopeisena, jos sitä katsoo eri suunnasta.’
‘En tiedä, viitsiikö ukkospilveä lähteä varta vasten kiertämäään.’”
Haruki Murakamin teoksissa älyllinen ja älytön kohtaavat. Toisaalta on ihmeteltävä, miten joku voi edes kuvitella sellaisia asioita, joita kirjailija on paperille pannut. Juonissa ei välttämättä ole ensivilkaisulla mitään järkeä, ja elementit vaikuttavat suoraan unista revityiltä.
Toisaalta Murakamin kirjat ovat viisaita. Niitä lukiessa yleissivistys karttuu – yleensä musiikista, sillä Murakami on kertonut kasvaneensa kirjailijaksi musiikkia kuuntelemalla. Hänen teoksistaan voi oppia asioita myös muista taiteista, kulttuureista, maantieteestä ja historiasta. Taiteenfilosofisiin keskusteluihinkin ajaudutaan usein puolivahingossa niin, ettei se karkota lukijaa pois.
Välillä on hyvä lukea jotain, mistä ei ymmärrä ihan kaikkea, ja Murakamin kanssa se onnistuu. Hänen kirjojensa lukeminen on kuin laittaisi aivot narikkaan, minkä jälkeen tulisi hirveä tarve huolehtia tuosta narikasta. Tarinat saattavat lisäksi olla juuri sitä eskapismia, jota moni meistä tällä hetkellä kaipaa. Joten tartu siis kirjastossa tai kirjakaupassa Murakamiin, se on rentouttavaa ja ajatuksia herättävää!