Pääkirjoitus: Onko tietokirjallisuus totta?

Maria Laakso on tamperelainen kirjallisuudentutkija. Hänen nuorille suunnatut tietokirjansa Taltuta klassikko (2019) ja Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus (2021) esittelevät kirjallisuuden klassikoita.

Luetko sinä mieluummin tieto- vai kaunokirjallisuutta? Itse rakastan molempia sortteja, mutta tiedän, että monella lukijalla on tiukat lajirajat sille, mitä lukupinoonsa huolivat. Etenkin näin on tietokirjallisuuden ystävillä. Olen usein kuullut vannoutuneen tietokirjallisuuden lukijan suusta, että hän haluaa lukea vain tietokirjallisuutta, koska se on ”totta”.

Periaatteessa tietokirjallisuus onkin totta, sillä se perustuu tietoon. Kaunokirjallisuus on puolestaan kuviteltua eli fiktiota. Kun tietokirjailija kirjoittaa hobiteista tai velhokoululaisista, käsittelee hänen tietokirjansa näitä hahmoja kirjallisuudessa tai elokuvassa. Jos hän kirjoittaisi kirjan hobittihavainnoistaan Helsingin Senaatintorilla, olisi hän pian entinen tietokirjailija. Kun kaunokirjailija puolestaan kirjoittaa samoista hahmoista, saa hän aivan vapaasti luoda ja sepittää.

Tarkemmin katsoen tietokirjallisuus ei kuitenkaan perustu ainoastaan tietoon ja on syytä huomata, että kaikkeen tietoon ei ole luottaminen. Tietokirjailija ei nimittäin ainoastaan välitä tietoa, vaan myös suostuttelee lukijaa puolelleen – vaikkapa kannattamaan jotakin ideologiaa tai poliittista suuntausta.

Vaikka tietokirja pohjaisi faktoihin, voi faktojakin valikoida, järjestää ja painottaa monella tapaa. Me tietokirjailijat myös esiinnymme mielellämme asiantuntijoina. Tähän laji tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Tietokirjassa puhuva ”ääni” hallitsee itse kaikkea sanomaansa, ja saa esiintyä kaikkitietävänä. Tietokirjan kirjoittaja voi kuitenkin kirjoittaa monenlaisesta asiantuntemuksesta käsin. Hän voi olla alansa arvostettu professori tai sitten vaan johonkin aiheeseen hurahtanut naapurin Pirkko. Molemmille asiantuntemuksen lajeille on paikkansa, mutta tällaisia asioita on tietokirjallisuutta lukiessa hyvä pohtia.

Yksi tiedon ja totuuden kannalta kiinnostava tietokirjallisuuden laji ovat elämäkerrat – ne yksittäisistä urheilijoista, poliitikoista tai taiteilijoista kertovat kirjat. Hyvä elämäkerta tempaa nautittavasti mukaansa, mutta oikeastaan tämä johtuu osin siitä, että elämäkerrat ovat aika lähellä fiktiota.

Elämäkerrathan kertovat meille miten minästä tuli minä. Harmi vain, suurin osa jokaisen ihmisen elämästä painuu unholaan yksinkertaisesti siksi, että muistamme vain murto-osan meille tapahtuneesta. Kokeile vaikka itse miettiä, mitä teit kaksi viikkoa sitten tiistaina. Veikkaan että aika vähän on jäänyt kovalevylle. Lisäksi elämästä kannattaa kertoa vain kiinnostavat käänteet. Jokaista aamupuuroa ja kakalla käyntiä ei historiaan kirjata. Niinpä elämäkerturi esittää meille kerrotusta elämästä itse rakentamansa jännittävän tarinan. Se ei välttämättä ole epätotta, mutta ei myöskään yksiselitteisesti absoluuttisen totta.

Myös kaunokirjallisuudella on totuutensa. Fiktio ei välttämättä ole totta samoin kriteerein kuin mitä tietokirjallisuudelta odotetaan. Silti kaunokirjallisuus pohtii suuria totuuksia vaikkapa elämän tarkoituksesta tai ihmisen ja luonnon suhteista. Ehkäpä siis kaikenkarvaisen kirjallisuuden osalta voi ajatella, että totuus on aina suhteellista.