Pääkirjoitus: Ovatko lukutavoitteet kahle vai ponnistuslauta?

Sini Helminen on helsinkiläinen lasten- ja nuorten erikoiskirjastonhoitaja, kirjavinkkari ja nuortenkirjailija. Hänen nuorille ja nuorille aikuisille suunnatut kirjasarjansa Lujaverinen ja Väkiveriset yhdistävät kotimaista mytologiaa urbaaniin fantasiaan. 

Vuoden alku on tarmokkaan tavoitteiden asettamisen aikaa. Toiset suuntavat salille, jotkut kirjastoon. Lukuhaasteita riittää jokaiselle sormelle: Goodreadsissa voi asettaa tavoitteen vuoden aikana luettavien kirjojen määrästä, kirjaston suosittu Helmet-lukuhaaste julkistaa haastekohtansa ja kirjasomessa pyörii erilaisia haasteita hyllynlämmittäjistä klassikko- ja YA-haasteisiin. Tuleeko leppoisasta lukuharrastuksesta hampaat irveessä -suorittamista? Alkaako lukija kirjasta nauttimisen ja siihen keskittymisen sijaan kytätä enemmän taulukoita ja lomakkeita, joihin saisi painaa taas uuden tyydyttävän rastin? 

Siinä missä lukeminen voisi olla rentouttava pakopaikka suorituspaineiden keskellä, lukudiplomit ja -haasteet yllyttävät kilpailemaan. Ensisijainen tarkoitus olisi haastaa itseään, mutta helposti someaikana se siirtyy keskinäiseen kilvoitteluun. Jo tammikuussa kuuluu epätoivoisia huokauksia, kun muut ovat jo ehtineet lukea enemmän kirjoja ja suorittaa enemmän haastekohtia. Mutta onko lopulta järkevää keskittyä lukumääriin lukukokemusten sijasta? Luen itse monta sataa kirjaa vuodessa, mutta joudun välillä tarkistamaan Goodreadsista, mitä oikein olen lukenut ja mitä siitä olen ollut mieltä.  

Määrien tuijottaminen ei kerro siitä, paljonko kirjoja rakastaa. Toiset meistä ovat nopeita lukijoita ja toiset hitaampia nautiskelijoita, ja toisinaan tulee luettua enemmän ja toisinaan vähemmän. Ahdistuminen ja lannistuminen siitä, että ei täytä mittareita, ei palvele ketään. Toisaalta ”liikaa” lukevakin voi saada osakseen paheksuntaa, niin kuin lukuaktivisti Henriika Tulivirta osoitti kerrottuaan somessa lukevansa kirjan päivässä. Kirjanystävien yhteisössä pitäisi olla tilaa monenlaisille lukijoille. 

Jos lukuhaasteet ja -diplomit asettavat meidät turhan päiten mittatikun eteen, niin mitä iloa niistä sitten on? Olen suorittamassa Helmet-lukuhaastetta omassa kirjablogissani Siniset helmet nyt jo kahdeksatta kertaa. Lukuhaasteissa houkuttelee kaksi puolta: toinen on sosiaalisuus ja toinen uusien kirjalöytöjen tekeminen. Haasteiden ja diplomien parissa lukija ei ole yksin, vaan somessa tai koulussa voi jakaa toisille vinkkejä ja kertoa omasta edistymisestään, parhaassa tapauksessa myös jutella lukukokemusten herättämistä ajatuksista ja tunteista.  

Toinen hyvä puoli on siinä, että samalla kun haastaa itseään ja astuu lukumukavuusalueensa ulkopuolelle, tulee tarttuneeksi sellaisiin kirjoihin, joista ei koskaan uneksinut innostuvansa. Itse olen esimerkiksi Helmet-lukuhaasteen avulla löytänyt mahtavia tietokirjoja ja elämäkertoja, vaikka aiemmin olen ajatellut, etteivät lajityypit minua kiinnosta. Olisinko ikinä osannut kuvitella, että Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti saisi vannoutuneen fantasiafanin ahmimaan kirjaa, jossa kerrotaan ankeriaiden lisääntymisen tutkimisesta? 

Kun lukuhaasteisiin suhtautuu rennosti pingottamatta, ne voivat tarjota mahtavia löytöretkiä ja reittejä uusien ystävien luo. Mutta samoin kuin kirjaa ei ole pakko lukea loppuun, haasteista voi nauttia rusinat pullasta: ei kannata kauhistua, jos lukudiplomi tai -haaste ei tulekaan kokonaan täytetyksi tai lukujumi torppaa lukumäärätavoitteet. Hyvää kirjaa lukiessa päämäärä ei ole päästä mahdollisimman nopeasti viimeiselle sivulle vaan nauttia matkasta.  

Tekstin on mahdollistanut Otavan kirjasäätiön apuraha.