Pöytälaatikosta parrasvaloihin: Kirjasta elokuvaksi

Olenko unelmoinut siitä, että kirjastani tehdään elokuva? En tiedä. Lapsena unelmoin siitä, että saisin kultaiset kiharat hiukset. Elokuva omasta kirjasta kuitenkin kuulostaa unelmalta samalla tavalla kuin palkintojen voittaminen ja maailmanrauha. Unelmointi ei ole leipälajini. Prosaistit osaavat kuvitella kaikenlaista, runoilija etsii sitä, mikä on. Olen runoilija, joka on kirjoittanut myös romaaneja. Kuten teoksen valoa valoa valoa, pienessä gotlantilaisessa kirjoittajahuoneessa Visbyn kaupungissa, kohtalokkaiden kirkonkellojen kumahdellessa kerran tunnissa talon toisella puolella.

Ne olivat hirvittäviä viikkoja. Tiesin mitä oli tehtävä enkä halunnut tehdä sitä. En halunnut mennä kohti niin suurta kipua ja menettää tarinani henkilöhahmoja. Olin yksin, söin suklaata, luin naistutkimusta, kuten Teresa de Lauretista. Kirjoitin koko ajan, muistikirjaan, tietokoneelle. Kerroin ruotsalaisille kollegoilleni tarinastani, ja me puhuimme yhdessä Tshernobylista. En muista Visbysta kaupunkina mitään. Olen viettänyt melkein kaikki päivät sisätiloissa enkä lähtenyt edes katsomaan Ingmar Bergmanin taloa.

Sillä tavalla kirjoitettiin romaanini ensimmäinen versio. Kertojan ääni, joka kirjassa miettii, miten teos tehdään, on omani. En tiennyt, miten proosaa kirjoitetaan. Ihmettelin sitä, ihmettelen yhä. Olin valoa valoa valon kirjoittamisen aikaan opettanut monta vuotta kirjoittamista. Tuntui hyvältä kapinoida omia opetuksiaan vastaan. Silti valoa valoa valoa on klassinen kertomus. Joitain vuosia aiemmin olin katsellut Baz Luhrmannin Romeon ja Julian. Saman ohjaajan elokuvassa Moulin Rouge kohtasin Mimin. Onko Baz Luhrmannin värikäs runsaus ja tunteikas teatraalisuus auttanut vähin sanoin etenevää runoilijaa proosan kirjoittamisessa? Joskus muusaa ei tunnista muusaksi!

Olin siis nähnyt Moulin Rougen Mimin, ja tiesin myös, miltä oma Mimini näytti. (Ihan vähän myös Marilynilta, joka on suosikkinäyttelijöideni top 5:ssa.) Ajattelin vihaisena, että Mimit kuolevat aina, kuten käy oopperassa La bohème. Oopperan olin katsellut vaihto-oppilasvuonna Prahassa, sinä syksynä, jona ensirakkauteni kuoli, ollessani – ollessamme – kaksikymmentäneljävuotiaita. Mutta eivät vain Mimit kuole. Kaikki me kuolemme. Ennen sitä elämme. Läheisyyden voima maailman palaessa ympärillä, heräävä seksuaalisuus, ilo rakastamisesta. Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta? kysyn heti kirjan aluksi. Vuosia aiemmin minuun oli myös vaikuttanut todella paljon Erich Segalin teos Love Story. Siitäkin on muuten tehty erinomainen elokuva.

Ei kannata pelätä kliseitä. Jos olisin pelännyt kirjoittaa jälleen kerran yhden traagisen rakkaustarinan, tämä kirja olisi jäänyt syntymättä. Kliseet antavat yhteisössä velloville ajatuksille muodon. Kliseet kannattaa ottaa käyttöön, niitä kannattaa tarkastella huolellisesti. Asenne on tärkein. Olen tyytyväinen, että yli kymmenen vuotta sitten kirjoittamani asiat, jotka eivät vielä silloin olleet valtavirtaa, ovat sitä nyt.

Kun rakas ystäväni Juuli Niemi kysyi, saisiko tehdä kirjastani elokuvakäsikirjoituksen, sanoin heti kyllä. Juulilla ja hänen siskollaan Inari Niemellä oli ollut kirjan lukemisen jälkeen tunteikas puhelu. Sen aikana kumpikin oli kertonut toisilleen haluavansa tehdä kirjasta elokuvan, jos se vain olisi mahdollista. Naisiin oli helppo luottaa. He ovat tehneet feministisiä teoksia aiemminkin. Lisäksi he olivat selvästi löytäneet kirjasta jotain, mitä ei kenellekään käskemällä näytetä: arvoituksen. Taiteen äärellä olemme salaisuuden äärellä. Meidän täytyy haluta ratkoa jotain, mikä kuuluu meille. Kukaan ei tiedä tähän ratkaisua paitsi minä! Juuri niin täytyy, juuri niin saa tuntea. Luodessamme me tarvitsemme tehtävän. Jos siskokset olivat tunteneet vahvasti kirjaa lukiessaan, niin vahvasti, että aikoivat antaa elämästään vuosia antautuakseen työlle, ei olisi tullut mieleenikään asettua heidän tielleen. Teoksista tulee seurata uusia teoksia.

Juuli kirjoitti käsikirjoituksen, ja Inari ohjasi elokuvan. Väliin mahtui monta vuotta, jolloin sain välillä kuulla heiltä uutisia. Elokuva-alalla kaikki voi viedä vuosia. Niin veikin. Kuten tuottaja Oskari Huttu kuvaili ensi-illan alla, tällä projektilla oli kuitenkin koko ajan toivoa. Rahoitus järjestyi, tukea tuli, hanke välkähteli pisteestä toiseen hitaasti mutta varmasti kohti kuvauksia. Useamman kuin kerran Juuli kirjoitti minulle suunnilleen tällaisen tekstiviestin: ”Tiedän, että olen sanonut näin jo monta kertaa, mutta tämä kun selviää, niin sitten elokuvan tuleminen on varmaa!”

Palataan vielä unelmiin ja siihen, mistä kaikki alkoi. Kun valoa valoa valoa ilmestyi eikä sitä ollut lukenut vielä juuri kukaan, sain tekijänkappaleita. Kulkiessani reppu täynnä tuoreita kirjoja pitkin Eerikinkatua näin elokuvantekijä Aki Kaurismäen istumassa Corona-baarin terassilla. Eihän sellaisen ikonin ohi voi kävellä luovuttamatta hänelle teostaan. Vein Kaurismäelle kirjan pöytään. Hän pyysi kirjoittamaan siihen nimeni.

Unelmoinko siis, että kirjastani tehtäisiin elokuva? Me ihmisetkin olemme toisillemme arvoituksia. Ennen kuin menin Visbyyn, en tiennyt, että kirjoittaisin teoksen nimeltä valoa valoa valoa. Siellä en sitten voinut mitään muuta tehdäkään. Samaan pyörteeseen syöksyivät Juuli ja Inari Niemi, omien toiveidensa ja tavoitteidensa ja taitonsa ja tunteidensa koko voimalla.

Elokuvan ensi-illassa istun katsomossa. Minulla ei ole vaaleita kiharoita, mutta olen pukeutunut kultaiseen asuun ja tukkani on krepattu. Juulin tarkkanäköinen työ nostaa kirjasta valkokankaalle monta sanaa, jotka olen runoilijana kätkenyt rivien väliin. Sekä ihan uusia sanoja. Kaikki putoilee paikalleen, tähdet tuikkivat. Prosaisti osaa kuvitella. Näyttelijät antavat minulle kuvien täydeltä lohtua, kyyneliä, paljon uusia unelmia.

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjailija. Hänen ensimmäinen runokirjansa oli nimeltään Sakset kädessä ei saa juosta. Sen jälkeen hän on kirjoittanut myös romaaneja, mm. Kimmel ja Niin kuin minä heidät näin. Hänen romaanistaan valoa valoa valoa tehty elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 2023. Hänen viimeisin runoteoksensa Omantunnon asioita ilmestyi vuonna 2020. Vilja-Tuulia Huotarinen toimii kirjailijantyönsä ohella Turun Kirjamessujen ohjelmajohtajana ja on myös kääntänyt kirjoja islannista suomeksi.